Kotimainen elokuva on ollut elinikäinen kiinnostuksen kohde

Tietosanakirjojen ja sanakirjojen toimittajana tunnettu Kalevi Koukkunen on myös innokas suomalaisen elokuvan ystävä ja asiantuntija. Kauhavalla vuonna 1947 syntynyt Koukkunen on opiskellut Jyväskylän yliopistossa suomea, kirjallisuutta ja latinaa ja valmistunut filosofian lisensiaatiksi 1992. Opinnot antoivat vahvan pohjan työuralle WSOY:ssä, jossa Koukkunen toimi monissa eri tehtävissä niin tietosanakirjojen kuin sanakirjojenkin toimituksissa. Myös miehen elokuvatietämys tuli tällöin tarpeeseen, sillä hän kirjoitti ja toimitti artikkeleita moniin tietosanakirjoihin, kuten Spectrumiin ja Facta 2001:een. Elokuvaväelle tuttuja avustajia olivat Heikki Eteläpää, Sakari Toiviainen, Pertti Avola ja Matti Salo.

Koukkunen tuli toimittaneeksi tuhansia artikkeleita. Mies oli muutenkin tuottelias, sillä vuonna 1990 ilmestyi hänen kirjoittamansa teos Atomi ja missi, joka on laaja vierassanojen etymologinen sanakirja. Vuonna 1996 puolestaan tuli julkisuuteen elokuvatuottaja Mauno Mäkelän muistelmakirja Kerrankin hyvä kotimainen, johon on viitattu tutkimuskirjallisuudessa runsaasti. Koukkunen on laajasti asioista kiinnostunut henkilö, kuten ensyklopedistille sopiikin. Hänen muita kiinnostuksen kohteitaan elokuvan ohella ovat yleistietous, etymologia, henkilöhistoria, kirjallisuus ja musiikki.

Lapsuuskokemukset virittivät kiinnostuksen

Koukkunen toteaa, että varmasti ensimmäinen nähty elokuva on ollut innostuksen kimmokkeena monelle, niin kävi hänenkin kohdallaan.

Näin teatteri Kolmiossa Kauhavalla vuonna 1953 Armand Lohikosken ohjaaman elokuvan Me tulemme taas. Sen vauhdikkuus vei mukaansa. Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa Tapio Rautavaara iskee kurikalla voimamittaria niin että vieteri soi! Olin tuolloin kuusivuotias. Myöhemmin olin isäni kanssa katsomassa Lentosotakoulun sotilaselokuvissa Toivo Särkän ja Yrjö Nortan Rykmentin murheenkryyniä (1938). Se naurattaa vuodesta toiseen. Olin myyty kotimaiselle elokuvalle!

Yhteistyö Kari Uusitalon kanssa

Koukkunen kertoo, että häneen teki aikanaan suuren vaikutuksen elokuvaneuvos Kari Uusitalon teos Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet (1965), jossa käytiin läpi koko tuolloinen kotimaisen elokuvan historia. Kun Koukkusen työura WSOY:ssa käynnistyi 1975, hän otti yhteyttä Uusitaloon.

Siitä sukeutui ikimuistoinen ystävyys. Tapailimme yli 30 vuoden ajan lounaalla kerran kuussa. Eikä vain lounastettu, vaan keskusteltiin laajasti elokuvasta ja minä pidin Karille elokuvatietokilpailuja. Ymmärsin heti Karin teosta lukiessani, että elokuva ei ole vain ohjaajien historiaa, vaan koko elokuva-alan historiaa. Tässä mielessä edustan siis uusitalolaista koulukuntaa. Elokuvassa kiinnitän huomiota paitsi ohjaukseen, myös lavastukseen, musiikkiin, leikkaukseen ja näyttelijäntyöhön.

Minulla on ollut ilo ”matkaansaattaa” Karin teokset Kuvaus – kamera – käy. Lähikuvassa suomifilmit ja Suomi-Filmi Oy (1994) ja Risto Orko – Suomi-Filmin 100-vuotias suurmies (1999). Tutustuin muutenkin Orkoon ja hän jopa esitti Kari Uusitalolle ja minulle Aktivistit (1939) ja Jääkärin morsiamen (1938) Suomi-Filmin legendaarisessa koeteatterissa.

Eräs Uusitalon ja Koukkusen yhteistyön sivutuotteista on tavallaan myös Visa Mäkisen sotilasfarssi Likainen puolitusina (1982). Uusitalohan tuki innokkaasti Visa Mäkisen ponnistuksia itsenäisen elokuvamiehen ohdakkeisella polulla. Koukkunen kertoo viehättyneensä Visa Mäkisen elokuviin ja myös hänen poikansa katsoi porilaisohjaajan leffoja innokkaasti. Koukkunen hoksasi, että Visa Mäkinen olisi mies paikallaan tekemään sotilasfarssin.

Soitin hänelle ja kehuttuani hänen elokuviaan esitin ajatukseni. Ensi puhelusta hän ei vielä innostunut, mutta toisen tai kolmannen soiton jälkeen hän teki Likaisen puolitusinan – yleisön toivomuksesta! Siis Murheenkryynin päivityksen.

Muita kirjoitustöitä elokuvan parissa

Tuo Likainen puolitusina ei ole ainoa kerta, kun Koukkunen on toiminut ”harmaana eminenssinä”. Alkupiste oli Matti Kassilan elokuva, Ilmari Turjan näytelmään perustuva Päämaja (1970), johon Koukkunen tykästyi.

Soitin Kassilalle ja kehuin teosta. Soitin useammankin kerran, kun huomasin, että ohjaaja mielellään kertoo laajemminkin kotimaisesta elokuvasta. Taas kerran puhelun päätteeksi Matti sanoi, että voisinko edesauttaa hänestä tehtävän kirjan aikaansaamisessa. Kyselinkin useammalta elokuvantutkijalta, mutta kenelläkään ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta hankkeeseen. Lopulta Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi suostuivat. Ryhdyimme kolmisin suunnittelemaan kirjaa ja siitä tuli isoin ohjaajakirja, jossa on 424 sivua. (Aiemmin kirjat on tehty Valentin Vaalasta, Teuvo Tuliosta ja Hannu Lemisestä). Itse kirjoitin muun muassa sotilashuumorista ja Matin lyhytelokuvista.

Koukkunen on kirjoittanut Kassila-kirjan lisäksi artikkeleita kotimaisesta elokuvasta moneen muuhunkin foorumiin. Tekstejä julkaisseita lehtiä on vuosien varrella ollut kymmenkunta, joihin Koukkunen on kirjoittanut muistakin aiheista kuin elokuvista. Parhaanaan hän pitää hauskaa artikkelia ”Esko Raiteen elämä ja runous”, joka on julkaistu Filmihullussa (3/2012). Siinä pureudutaan Vaalan elokuvassa Morsian yllättää (1941) esiintyvään runoilijahahmoon. Koukkunen pahoittelee, ettei teksti ole saanut ansaitsemaansa huomiota.

Erityisen mieluista hänelle on ollut biografioiden kirjoittaminen Elonetiin. Työ on ollut määrällisestikin suuri, sillä Koukkunen on kirjoittanut noin 160 elämäkertaa erityisesti varhaisessa elokuvassa vaikuttaneista henkilöistä.

En ole tyytynyt elokuviin, vaan tutkinut myös näyttelijöiden esiintymisiä teatterissa, radiossa ja lehdissä. Tärkeitä ovat olleet esimerkiksi Kusti Laitinen, joka oli santarmiupseeri Nyrki Tapiovaaran Varastetussa kuolemassa (1938), Teppo Raikas, Matti Jurva, Olavi Virta, Markus Rautio ja monet muut. Yhteistyö Jorma Junttilan ja Juha Seitajärven kanssa on ollut kannustavaa.

Koukkunen haluaa nostaa esiin myös kirjansa Peltoveturi ja notkistelija (2022). Se käsittelee unohdettuja sanoja, joita siinä on 17 000, lähinnä Lönnrotin ajoilta. Myöhempiäkin löytyy. Peltoveturi on traktori ja notkistelija on balettitanssija. Joitakin elokuvaan liittyviäkin on mukana. Sellaisia kuin ”ludeita ja nelijalkainen pöytä” Nyrki Tapiovaaran elokuvasta Kaksi Vihtoria (1939) ja ”Ministerit eivät ole vielä saapuneet” Valentin Vaalan elokuvasta Dynamiittityttö (1944).

Kotimainen elokuva voi hyvin

Kotimaisen elokuvan nykytilaa Koukkunen silmäilee tyytyväisenä.

Elokuvat ovat entistä taidokkaammin tehtyjä ja entistä monipuolisempia. Kotimainen elokuva saa nykyään arvostusta jopa globaalisti. Elokuvatutkimuksen tila on sekin hyvä, mutta haluan varoittaa liian tieteellisestä tutkimusotteesta.

Vaikka Koukkunen onkin erikoistunut nimenomaan kotimaiseen elokuvaan, eivät ulkomaisetkaan elokuvat ole tietenkään välttyneet elokuvaentusiastin katseelta. Hänen suosikkejaan tällä saralla ovat Nikolai Ekkin Passi elämään (Putjovka v žizn, 1931), Alfred Hitchcockin Epäilyksen varjo (Shadow of a Doubt, 1943), Carol Reedin Kolmas mies (The Third Man, 1949) ja Federico Fellinin Orkesteriharjoitus (Prova d'orchestra, 1978). Ehdoton ykkössuosikki on kuitenkin Friedrich Wilhelm Murnaun Viimeinen mies (Der Letzte Mann, 1924).

Elokuvan yhteydessä puhutaan yleensä runsaasti kirjallisuuden ja elokuvan suhteesta. Koukkusen mukaan on turha kieltää väistämätöntä vuorovaikutusta näiden kahden taidemuodon välillä.

Lähes kaikki klassikkoromaanit ja -näytelmät on filmattu, joten kirjallisuuden ja elokuvan suhde on mitä likeisin.

Vanhojen kotimaisten elokuvien käsikirjoituksia on usein pidetty heikkoina. Koukkunen on asiasta toista mieltä. Hänen mukaansa käsikirjoitukset ovat olleet järkiään toimivia. Myönteinen suhde kotimaiseen ja muuhunkin elokuvaan näkyy, kun mies arvioi elokuvan merkitystä itselleen.

Sibeliukselta kysyttiin aikanaan: ”Mikä on radion merkitys klassillisen musiikin välittämisessä?” Hän vastasi: ”Se on suuri.” Minulle elokuvan merkitys on niin ikään ollut suuri. Elokuva on merkinnyt suurta taidetta. Yleisradiolla on suuri kulttuuritehtävä, kun se esittää uusintoina kotimaisia elokuvia. Niitä pitää katsoakin moneen kertaan!

Pyysin myös Kalevi Koukkusta nimeämään kymmenen suosikkielokuvaansa suomalaisen elokuvan studiokaudelta (1920–1963) ja ajalta sen jälkeen. Tässä nuo listat ovat.

Kotimaiset suosikit 1920–1963

Jääkärin morsian (Risto Orko) 1938
Varastettu kuolema (Nyrki Tapiovaara) 1938
Aktivistit (Risto Orko) 1939
Miehen tie (Nyrki Tapiovaara) 1940
Dynamiittityttö (Valentin Vaala) 1944
Gabriel, tule takaisin (Valentin Vaala) 1951
Radio tekee murron (Matti Kassila) 1951
Maailmat kohtaavat (Hannu Leminen) 1952
Tuntematon sotilas (Edvin Laine) 1955
Kuu on vaarallinen (Toivo Särkkä) 1962

Uudemmat suosikit

Täällä Pohjantähden alla (Edvin Laine) 1968
Vodkaa, komisario Palmu (Matti Kassila) 1969
Päämaja (Matti Kassila) 1970
Kahdeksan surmanluotia (Mikko Niskanen) 1972
Sensuela (Teuvo Tulio) 1972
Laukaus tehtaalla (Erkko Kivikoski) 1973
Luottamus (Edvin Laine & Viktor Tregubovitš) 1976
Aika hyvä ihmiseksi (Rauni Mollberg) 1977
Syksyllä kaikki on toisin (Mikko Niskanen) 1978

Ja lopuksi summaton joukko lyhytelokuvia!

Kalevi Koukkusen kuva: © Ari Haimi