Ilja Rautsi ja Punaista lunta
Haastattelut”Kyllä kauhu on minulle sellainen special place. Jos minut jättäisi täysin omilleni niin tekisin jotain siitä maailmasta.”
Joulupukki puree ja lyö
Ilja Rautsilla on meneillään tuottelias vuosikymmen. Pahanhautojan (2022) ja Yön lapsen (2026) käsikirjoittajan ensimmäinen pitkä ohjaus, Punaista lunta, saapuu teattereihin. Kun istun haastattelemaan Rautsia, mainitsen, että tällaista elokuvaa ei juuri ole Suomessa tehty. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä huomiosta.
Minua kiinnostaa tehdä sellaisia juttuja, joita ei täällä paljoa näe. Tykkään päästä revittelemään.
Mistä idea elokuvaan syntyi?
Olin jossain 2010-luvulla menossa katsomaan perhettäni. Minulla oli siinä sellainen tunti aikaa ideoida. Joulu tuli aiheena mieleen, ja sitä kautta päädyin ajattelemaan, mitä samaa on joulupukissa ja vampyyrissä. Ne molemmat täytyy kutsua sisään. Sitten kun tarinaan tuli hahmoksi tämä goottityttö, tuli vampyyristä ristiriita kuvitelman ja todellisuuden välille, kuin painajainen
Kirjoittajana Rautsi kuvailee itseään ideavetoiseksi, toisin kuin vaikka havainnosta tai hahmosta alkavaksi tekijäksi. Punaista lunta ottaakin lähtökohdistaan irti kaiken mahdollisen.
Olet kirjoittanut useita pitkiä elokuvia, mutta tämä on ensimmäinen, jonka olet ohjannut. Tiesitkö alusta asti, että tämän haluat ohjata itse?
Kyllä. Kun minulla on idea riittävän pitkällä, alan miettiä, kuka sen voisi ohjata. Esimerkiksi Helsinki Mansplaining Massacren (2018) kohdalla ei tullut mieleen toista vaihtoehtoa. Niin myös tämän kanssa.

Ohjaamisessa on Rautsille omat ilonsa.
Nautin omanlaisesta hysterian luomisesta; mahdollisuudesta leikkiä. Esimerkiksi äänisuunnittelun kanssa saa irrotella. Yhdessä kohtauksessa ääntä tulee joka tuutista, niin seuraavassa kohtauksessa piti puhdistautua hiljentämällä kaikki. Ohjaaminen sallii tällaiset ääripään kokeilut, että voisiko vaikka tämä toimia.
Yksi Punaista lunta -elokuvan päällimmäisiä piirteitä on sen miljöö. Se on tarkan suunnittelun tulos.
Lavastajan ja kuvaajan kanssa mietimme tilaa jo varhain. Referenssikuvia oli toistasataa. Patsaista tiesin, että ne ovat isossa osassa. Ne tuntuivat oikeilta, vaikka ei niillä mitään järkeä siellä ollut olla. Piirsin jo käsikirjoitusta kirjoittaessa talon pohjapiirroksen, sain sillä havainnollistettua itselleni tilaa, kun asioita tapahtuu monessa kerroksessa.
Kuvasimme Virossa, hylätyssä koulukartanossa. Rakensimme sinne huoneet kokonaan. Siirtymät ovat pahin aikasyöppö kuvauksissa, tällä tavoin saimme ne minimoitua. Näin saimme myös vähän kustannustehokkuutta, vaikka budjetissa tulikin sitten muualla vähän ylilyöntejä, Rautsi naurahtaa.
Nykyhetki sallii kauhun parissa paljon
Käsikirjoittamasi Yön lapsi on yhä teattereissa, ja olet muutenkin ollut tuottelias 2020-luvulla. Tuntuvatko projektit menneen päällekkäin, onko ollut kiirettä?
Ainoa tapa elättää itsensä käsikirjoittajana on tehdä asioita vähän päällekkäin. Ohjaaminen luo isoimmat aikahaasteet. En ole Excelin kanssa aikatauluja tekevä ihminen, yritän ottaa ja aloittaa X määrän projekteja ja tehdä niiden kanssa jotakin. Teen päivässä rajoitetun ajan yhtä projektia, otan vaikka torkut ja jatkan sitten seuraavaa. Erot projektien välillä mahdollistavat sen, että ei jää jumittamaan yhteen. Minulla on aina oma soundtrack jokaista projektia varten. Kun sen pistää soimaan, sitten ei työskennellä muuten kuin sen parissa.

Olet profiloitunut kauhun tekijänä. Miten suhtaudut itse tähän profiiliin?
Kyllä kauhu on minulle sellainen special place. Jos minut jättäisi täysin omilleni niin tekisin jotain siitä maailmasta. Tykkään, miten se sallii tehdä sisäisen ulkoiseksi. Genre tulee suoraan hahmojen sisältä. On hyvä kuitenkin välillä tehdä myös jotain todellisuudessa pysyvää, vaikka se onkin välillä kuin löisi sormia vasaralla. Kauhu, varsinkin kauhukomedia, ja myös lapsille tehty sallivat tajunnanvirtaisuutta eri tavalla. Sitä ei kyseenalaisteta samalla tavalla, myöskään rahoituspuolella. Esimerkiksi Night of the Living Dicks (2021) oli oikeastaan helpoin projektini rahoittaa. Kun jokin on tarpeeksi överi, se voidaan hyväksyä.
Saunan (2008) jälkeen on varmaan Suomessa tehty enemmän kauhua kuin ennen sitä. Minun oli helpompi aloittaa kuin olisi ollut vaikka kymmenen vuotta aiemmin. Tietenkin tuotantojen kansainvälistyminen on myös vaikuttanut asiaan.
Rautsi mainitsee myös työnsä dramaturgina.
Dramaturgina on hauskaa auttaa tarinan ytimen löytämisessä. Siinä on kiva ehdottaa, että eikös se tarinan ydin olekin tässä, ja vastaus voi olla ”joo, joo, tästähän tässä on kyse!”.
Rautsista saa kuvan harvinaisen avoimena taiteilijana. On hienoa, että Suomesta löytyy ohjaaja-käsikirjoittaja, joka ei vastusta ajatusta itsestään tiettyyn genreen kallistuneena tekijänä. Punaista lunta on häpeilemätön ja revittelevä kauhukomedia, josta välittyvät Rautsin mainitsemat yksityiskohtaisuus, leikkisyys ja ideavetoisuus.