Yön lapsi
ValkokangasYön lapsi on Hanna Bergholmin kunnianhimoinen ja näyttävä kauhuelokuva äitiyden synkistä puolista.
Riipaiseva kuvaus äitiydestä
Nuori pari muuttaa rapistuneeseen sukutaloon metsän keskelle aikomuksenaan perheen perustaminen. Vauvan saavuttua arki ei osoittaudukaan toivotuksi perheonneksi, vaan vauva tuntuu vieraalta, oudolta, hirviömäiseltä. Hanna Bergholmin ohjaama ja yhdessä Ilja Rautsin kanssa käsikirjoittama Yön lapsi tarkastelee kauhuelokuvan keinoin äitiyttä raadollisena, ristiriitaisena ja pelottavana tilana.
Kiinnostavasti elokuva jatkaakin samojen kysymysten parissa kuin Bergholmin Pahanhautoja (2022). Se tutkiskeli äidin ja tyttären ongelmallista suhdetta ja antoi kauhistuttavan muotokuvan sille, miten äidin odotukset voivat muokata lapsen kasvua. Yön lapsessakaan äitiyttä ei idealisoida tai romantisoida, vaan kauhun avulla annetaan vaikeille tunteille, kuten vieraantumiselle ja siihen liittyvälle syyllisyydelle, symbolinen muoto.

Bergholmin elokuva on osa kansainvälistä ilmiötä, jossa kauhuelokuvan kenttää muokkaavat naisohjaajat. Näissä tarinoissa naisen rooliksi ei jää toimia miehisen väkivallan uhrina tai moraalisesti kurinalaisena viimeisenä tyttönä (”final girl”), vaan kauhu saa nousta naisen sisältä ja toiminnasta. Siten kauhu mahdollistaa naiseuteen ja äitiyteen liittyvien ristiriitaisten tunteiden tutkiskelun.
Yön lapsi seuraakin muun muassa Jennifer Kentin The Babadookin (2014) viitoittamaa tietä kuvata äitiyteen liittyviä ahdistavia tunteita: väsymystä, masennusta ja kyvyttömyyttä luoda yhteyttä lapseen. Äidin näkökulmasta vauva kuvataan vampyyrimaisena olentona, joka imee vanhempiensa elinvoiman ja kutistaa elämän selviytymiseksi.
Elokuvan vahvuuksiin kuuluukin tunteiden brutaali kuvaaminen. Sagan (Seidi Haarla) hahmo kokee äidiksi muuttumisen kautta voimakkaan muutoksen, jossa sivistyneen ja hallitun minuuden alta paljastuu jotakin alkukantaista ja eläimellistä. Päärooli tarjoaa poikkeuksellisen monipuolisen mahdollisuuden kuvata äärimmäisiä tunnetiloja myös ruumiillisella tasolla. Seidi Haarla kannattelee elokuvaa sitä ilmeikkäämmin ja vakuuttavammin mitä syvemmälle tunteiden onkaloon kaivaudutaan.

Tunteiden kuvaamisessa elokuvassa hyödynnetään myös suhdetta luontoon. Metsän keskellä oleva talo ei ole vain tapahtumapaikka, vaan metsästä rakentuu aktiivinen toimija, oma hahmonsa tarinassa. Puiden juuret tunkeutuvat kirjaimellisesti talon sisälle samalla, kun äiti joutuu kohtaamaan lapsena villinä luonnon voimana, johon kasvatusoppaat ja neuvolan neuvot eivät auta. Luonnon aktiivinen rooli korostaa myös elokuvan suomalaisia juuria, vaikkakin kohtaukset on kuvattu Liettuassa. Muutamissa kohdin elokuvaa katsoessa ympäristö saattoikin tuntua hieman vieraalta, mutta kokonaisuutena luonnon ja metsän näkökulma toimivat oivallisesti.
Suomessa kauhuelokuvan kaupallinen potentiaali on rajallista, joten elokuvatekijöiden on ollut mielekästä suunnitella elokuvalle laajempaa levitystä. Elokuva saikin ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa, jossa 2000-luvulla ei ole juurikaan nähty suomalaisia elokuvia. Kansainvälisyyttä on rakennettu myös tekemällä nuoresta parista suomalaisenglantilainen, ja puolisoa näyttelee Harry Potterien Ronin roolista tuttu Rubert Grint, joka tuo elokuvalle näkyvyyttä.
Elokuvassa ei ihan täysin hyödynnetä Grintin tarinallista potentiaalia. Isän kyvyttömyys tukea puolisoaan lapsen hoidossa ja avun saamisessa ovat hyvin motivoituja, mutta ristiriitojen rakentamisessa olisi voinut enemmänkin painottaa kulttuuristen erojen kohtaamista. Nyt Grintin roolitus tuntuu lähinnä myönnytykseltä kansainvälisille markkinoille, kun kielenä voidaan pitää osittain englantia. Kulttuurien välisiä rajoja ylittävä vanhemmuuden huolellisempi tarkastelu olisi syventänyt ymmärrystä siitä, miten pariskunta epäonnistuu yhteisen vanhemmuuden rakentamisessa.

Yön lapsi on kuvattu suomalaisittain isolla budjetilla – yli viisi miljoonaa euroa. Tämä näkyy etenkin siinä, miten talon ja luonnon välistä yhteyttä on tuotu visuaalisesti esille. Luonnontilaisuuden esille tuonti aina laajakuvista yksityiskohtien ammentamiseen tuo elokuvaan vaikuttavuutta. Sen sijaan lapsen animointi nuken avulla jättää toisinaan toivomisen varaa. Näistä kohtauksista tulee – kenties tahallisia – silmäniskuja kauhugenren groteskiuden suuntaan, kun vauva herättää mielleyhtymiä Child’s Play -elokuvasarjan Chuckyyn – nukkeen, joka terrorisoi perheitään.
Bergholm osoittaakin tuntevansa kauhuelokuvan perinteet. Hän osaa kuljettaa kerrontaa eteenpäin ja hyödyntää niin jännitteiden rakentamista, shokeeraavia hetkiä kuin humoristista suhdetta kauhun konventioihin. Tunnelman rakentamisessa tärkeä rooli on myös Apocalyptican Eicca Toppisen säveltämällä musiikilla. Erityisesti sellon syvät ja karheat sävyt sekä metallimusiikin vaikutteet sopivat elokuvan maailmaan erinomaisesti. Musiikki ei ainoastaan tue kauhun hetkiä vaan rakentaa jatkuvaa uhkan ja epävarmuuden tunteita tavalla, joka korostaa äidin kamppailua villin luonnon ja sivistyneen hallinnan välillä.
Yön lapsi on kunnianhimoinen kauhutuotanto. Tämä näkyy elokuvan visuaalisessa ilmeessä, äänimaailmassa ja siinä, miten Bergholm sitoo yhteen genreen kuuluvan yhtäaikaisen leikillisyyden ja vakavuuden. Kauhun keinoja käytetään monipuolisesti, sillä vaikka elokuva ammentaa säikäytyksistä ja ruumiskauhun elementeistä, sen syvin anti nousee vanhemmuuteen liittyvien odotusten vääristymistä ja siitä, mitä tapahtuu, kun toive täydellisestä lapsesta ja äitiydestä törmää hyvinvointia haastaviin mielenterveyden kysymyksiin.



