Ihon aika

Liian usein elokuvissa iholta pyyhitään pois elämä ja mieli. Siloitellaan pinta niin kiiltäväksi, ettei siihen voi enää uppoutua. Unohdetaan, että iholla sellaisenaan on pettämätön muisti, mikä on voima. Rauni Mollberg on ymmärtänyt, että ajatuksia vastaan auttaa iho. Elokuvissa Maa on syntinen laulu (1973) ja Milka (1980) iho kiteyttää aikuistumisen ikiomat runolliset ja raadolliset aakkoset. Mollbergin kuvissa ihosta tulee ajatus, joka muistaa toisen ihon, lihan ja mielen, ja kertoo koko elämän.

Mollberg tavoittaa katsojan aistit. Hän välittää vahvat ruumiilliset kokemukset katsojan iholle saakka. Henkilöhahmojen peittelemättömissä ihoissa on tuoreita arpia, talirauhastukkeumia ja sieraimissa yhä veren ja eritteiden huumaava elämän haju. Se muistuttaa ihmisen haavoittuvaisuudesta, syntymän ja kuoleman erottamattomasta yhteydestä, johon katsoja sukeltaa.

Molemmissa elokuvissa ihmiskeho liikkuu hallinnan ja hallitsemattomuuden välimaastossa, jossa ihot kietoutuvat toisiinsa tavalla tai toisella. Ruumis on samanaikaisesti pyhä, lähes jumalan kuva, ja ruumiillinen, fyysisesti ajassa muuttuva ja kuihtuva. Ihoa palvotaan ja pelätään. Elokuvien käsittelemä ruumiillisuus muodostuu suhteessa katsojaan, joka yhtyy ruumiin kristus-perkele -kahtiajakoon. Kehon avulla tuotetaan nautintoa, mutta se voidaan myös häpäistä. Ruumis on päättymätön vallan kenttä seksuaalisena ja rakastamisen kohteena.

Syntisessä laulussa rujointa ei ole niinkään lehmän synnyttämisen, eristäytyneen yhteisön karujen olosuhteiden tai alastomuuden kuvaus noin yleensä. Uskaliainta ja hienointa siinä on iho ja sen paljastama todellisuus. Iho on raadollisen lähellä ja juuri siksi niin lyyrinen. Lähikuvissa Martan ja Oulan ihojen juovissa voi nähdä nuoren rakkauden jälkiä. Äijän kurttuisissa kasvoissa ja saunovien hikisissä kiinteyttämättömissä vartaloissa on hypnoottista vetovoimaa. Iho yhtä aikaa työntää luotaan ja vetää puoleensa.

Milkassa iho hehkuu koivumetsäkuvissa runollisen kauniina ja raadollisena viattomuuden ja naiseuden kamppailukenttänä. Kun toisen iho on metsä ja omat ajatukset maata, on kulutettava jälkiä muistiin, kokeiltava iho ihoa vasten, jotta voisi tuntea, mitä on olla puut ja niiden juurissa maa. Milka ja Maa on syntinen laulu huokailevat utuista läsnäoloa, jossa on ihoa ja ajatusta. Mollberg on piirtänyt elokuvissaan hetken, jossa olemisen muisti on kosketuksen kaipaus. Vaikka paljon ja loputtomasti voi unohtaa, sitä on mahdoton olla muistamatta.