Terveisiä Tukholmasta

Ennätyssuuren yleisön houkutellut Tukholman elokuvafestivaali on laskenut esirippunsa tämän syksyn osalta. Yhdentoista päivän aikana valkokankailla nähtiin 170 elokuvaa, joista valtaosa pyöri loppuunmyydyille saleille. Ian Curtis -potretti Controlin kysyntä kävi peräti niin suureksi, että näytösten lippuja kaupiteltiin e-bayssa asti. Parhaan filmin palkinnon pokkasi Cannesin kultaisen palmun voittaja 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Yleisö äänesti suosikikseen ei-toivottuja teiniraskauksia sisältävän Junon, joka on Thank You For Smoking -ohjaaja Jason Reitmanin käsialaa.

Festivaaliohjelmiston kymmenestä kategoriasta löytyi elokuvia moneen makuun. Takuuvarman kolmen tähden tavaran joukkoon mahtui hienoisia pettymyksiä sekä muutama napakymppi. Pukinkontillisen risuja Tukholma ansaitsee siitä hyvästä, että lyhytelokuvat jäivät aivan liian pienen marginaalin herkuksi. Siinä missä kullekin pitkälle festivaalielokuvalle järjestettiin vähintään kolme näytöstä, esitettiin paketeiksi kootut lyhytelokuvat vain kertaalleen, pienimmässä mahdollisessa salissa.

Tapahtui tosielämässä

Festivaaliohjelmistoon oli poimittu varsin monipuolinen valikoima dokumentteja. Visuaalisesti huikea War/Dance kertoo Ugandan sisällissodassa orvoksi jääneistä lapsista, jotka arjen kurjuudesta huolimatta jaksavat haaveilla kansallisen musiikkikilpailun voitosta. Elokuva rakentuu vuorottelevista sotakertomuksista sekä riehakkaista musiikkikohtauksista, ja kokonaisuuden koossa pitävänä liimana toimii tarina kilpailuun valmistautumisesta.

Täysin toisentyyppistä dokumenttikerrontaa edustaa Fados: kaikki elokuvan sisältämä faktatieto on tiivistetty alkuteksteihin. Muuten puolitoistatuntinen omistetaan täysin fado-musiikin erilaisille perinteille, ja musiikin annetaan kuvittaa itse itseään. Kokonaisuus on dramaattinen ja melankolinen, ja onnistuu sanaakaan sanomatta herättämään kysymyksiä kolonialismista, globalisaatiosta ja musiikin universaalista kielestä.

Kiinnostava oli niin ikään musiikkiaiheinen dokumentti The Old, Weird America: Harry Smith’s Anthology of American Folk Music. Smith oli antropologi, taiteilija, mystikko ja etnomusikologi, joka keräsi kattavan kokoelman kansanmusiikkia 1900-luvun alun Amerikasta. Hänen ansiokseen luetaan 50- ja 60-luvuilla tapahtunut folkmusiikin jälleensyntymä ja popularisaatio, ja moni tämän päivän muusikko mainitseekin Smithin tärkeäksi innoittajakseen. Harry Smithin eksentristä henkilökuvaa kootaan tässä kollaasissa pala palalta. Haastatteluita ja arkistomateriaalia säestävät livemusiikkitaltioinnit, joissa viime vuosisadan alun folkia versioivat mm. Beck, Elvis Costello, Sonic Youth ja Jarvis Cocker.

Musiikkidokumentin lisäksi edustettuna oli rankempia aiheita käsitteleviä tositarinoita. Sensaatiolehdistö veisteli pari vuotta sitten otsikoita seattlelaisesta miehestä, joka menehtyi oltuaan sukupuoliyhteydessä täysikasvuisen orihevosen kanssa. Ohjaaja Robinson Devor tarttui aiheeseen ja saatteli valkokankaalle runsaasti puhetta ja puistatusta herättäneen Zoon, joka ei kuitenkaan mässäile tapahtuman shokkiarvolla. Elokuva keskittyy ilmiön ympärillä laajalti käytävään keskusteluun ja normien kulttuurisidonnaisuuden pohdiskeluun. Devor antaa kameroiden pyyhkiä uneliaiden maalaismaisemien yli verkkaisesti samalla kun soundtrack luo hypnoottista tunnelmaa. Lopputulos on runollinen ja pohdiskeleva teos ihmisluonnon mysteereistä.

Normeja venyttää myös Red Without Blue, jossa pureudutaan identiteettikysymyksiin kaksosveljesten Markin ja Alexin tarinan kautta. Lapsuuden idylli särkyy teini-iän huumekokeiluihin ja poikien yhteiseen itsemurhayritykseen. Viimeistään Alexin muuttuminen Claireksi ravistelee veljesten symbioottista suhdetta, ja ajaa väistämättä myös Markin pohtimaan sukupuolta, seksuaalisuutta ja ihmisen perimmäistä olemusta. Perinteisin keinoin kuvitettu dokumentti jää valitettavan pinnalliseksi, mutta rivien välistä voi lukea paljon sellaista, mitä ei tohdita sanoa ääneen.

Fantastista fantasiaa

Dokumenttikategorian helmistä huolimatta festivaalin mieleenpainuvimmat elokuvat olivat mielikuvituksen ilotulitusta. Oldboyn ohjanneen Chan-wook Parkin uutukainen I’m a Cyborg but That’s Ok on lumoavan omintakeinen rakkaustarina à la Amélie. Mielisairaalaan joutuva Young-goon pitää itseään cyborgina ja nuoleskelee ruokalassa paristoja. Robottitytön subjektiiviset kokemukset ja unet on kuvitettu henkeäsalpaavan kauniisti ja säestetty klassisella orkesterimusiikilla. Park hallitsee yltäkylläisen visuaalisuutensa täydellisesti ja osaa annostella siirapin oikein.

Harmony Korinen Mister Lonely on kaukana siitä aneemisesta toivottomuudesta, joka on ollut läsnä ohjaajan aiemmissa töissä. Tällä kertaa Korine on loihtinut absurdin, hieman surusävyisen elokuvan, jossa nunnat lentävät, paavi hyppää sänkyyn Englannin kuningattaren kanssa ja Michael Jackson rakastuu Marilyniin. Hetkittäisen hajanaisuutensa Mister Lonely saa anteeksi, sillä varsinkin aloitus- ja lopetuskohtaukset jättävät täydellisyydessään sanattomaksi.

Akira Kurosawan samurait ovat innoittaneet belgialaista Micha Waldia käsikirjoittamaan ja ohjaamaan Horse Thievesin, joka tasapainottelee westernin ja eeppisen elokuvan välillä. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun, "jonnekin Itä-Eurooppaan", jossa kahden veljesparin tiet kohtaavat. Hienovaraista homoerotiikkaa viljelevä Horse Thieves on brutaali, mutta kaunis teos, jossa kohtalokkaan kilpajuoksun voittajaa odottavat oikeus ja mielenrauha.

Nuoruus näyttää julman puolensa myös Gus Van Santin Paranoid Parkissa, joka niin teemaltaan kuin kerronnaltaankin jatkaa Columbinen verilöylystä kertovan Elephantin linjaa. Teini-ikäisten laahustavia päiviä seuraava draama on ohjaajalle tyypilliseen tapaan runollista visuaalisuutta parhaimmillaan. Epätarkat kuvat, ilmava kerronta ja kliseitä välttelevä soundtrack muodostavat virheettömäksi hiotun kokonaisuuden, jonka kruunaa pääosanäyttelijä Gabe Nevinsin viaton luontevuus.

Sokeria pohjalla

Festivaaliohjelman lähiluku kannattaa, sillä suureen ääneen mainostetut ensi-illat keräävät usein enimmän huomion itseensä. Festivaalin musta hevonen ja tällä erää ehdottomasti hätkähdyttävin, kiehtovin ja tyylikkäin elokuva oli Nina Menkesin ohjaama Phantom Love, Menkes on palkittu elokuvantekijä, jonka töissä toistuvia elementtejä ovat mystiikka, feminismi, seksuaalisuus ja väkivalta. Phantom Love tuo mieleen Maya Derenin avantgarden sekä Resnais-klassikon Viime vuonna Marienbadissa. Elokuvan tummanpuhuva surrealismi ajoi osan yleisöstä kotiin pian alkutekstien jälkeen, ja palkitsi saliin jääneet katsojat fantastisella elokuvakokemuksella. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Iso kiitos Tukholman elokuvafestivaalille.