RAUKOILLA RAJOILLA - Rosetta ensi kertaa Suomessa

Henkilökohtainen päähuomioni meni tämänvuotisilla festivaaleilla vanhojen elokuvien katsomiseen - olivathan ne suureksi osaksi hyvin harvinaista ja antoisaa nähtävää. Joitakin uuden elokuvan helmiä tuli silti saalistettua. Henkilökohtaiseksi ykkössuosikikseni nousi, millään tavalla esimerkiksi Jafar Panahin Kehää (Dayreh, Iran 2000) väheksymättä Luc ja Jean-Pierre Dardennen Rosetta.

Rosetta jakoi mielipiteet poikkeuksellisen vahvasti puolesta ja vastaan jo vuonna 1999 Cannesissa. Sille myönnettiin festivaalin Kultainen Palmu. Jostain kumman syystä Rosettaa ei missään vaiheessa ole tuotu suomalaisteattereihin.

Belgialaisveljesten elokuva on ainutlaatuinen, tinkimättömän omaperäinen kuvaus yhteiskunnan rajamailla elävästä nuoresta Rosettasta. Nimiroolin näyttelee unohtumattomalla tavalla Cannesissa niin ikään palkittu Emilie Dequenne. Rosettaa voisi kuvailla vaikkapa dogma-ohjaajien sukulaissielujen tekemäksi versioksi Auli Mantilan Neitoperhosta. Käsivarakuvauksen heiluvuus kommentoi osuvasti Rosettan laidasta laitaan poukkoilevaa sielunelämää.

Huonoa onnea ja äkkipikaisuutta

Rosettan ongelmana on halu olla kuin muut, elää yhteiskunnan silmissä uskottavaa elämää. Tämä ei ole helppoa. Rosetta ja prostituutiolla tienaava äitinsä asuvat asuntovaunussa kaupungin laidalla. Ennen kaikkea Rosetta haluaisi työtä, mutta tuntuu saavan kenkää paikasta kuin paikasta. Naisen mitään häpeämättömissä, kaiken sosiaalisen kontrollin ulkopuolelle menevissä purkauksissa potkut antaneille työnantajilleen kiteytyy jotain hyvin olennaista europaratiisimme vähempiosaisten maailmasta.

Äitiään Rosetta häpeää. Hän haluaisi olla itsenäinen. Hän kavahtaa kaikkea erotiikkaan viittaavaa. Toisaalta ajasta menee suuri osa äidin hoivaamiseen. Rosetta ei ole helppo samastumiskohde, mikään suloinen uhri. Päinvastoin, hän toimii monasti karmealla tavalla väärin, vieläpä täysin tietoisesti. Erityisesti suhteessa hyväntahtoiseen vohvelinmyyjäpoikaan Rosettan käytös on sietämätöntä - joskin yhteiskunnallisen aseman aiheuttaman kamalan kilpailutilanteen ainakin osaksi määräämää. Rosetta ei voi olla himoitsematta Fabrizio Rongionen esittämän pojan työpaikkaa.

Loppu vailla loppua

Kaiken kaikkiaan Rosettan hahmon ennalta arvaamattomuus toimii elokuvan eduksi. On mahdoton tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Elokuva ja päähenkilö ovat yhtä muutenkin kuin nimen tasolla.

Filmin pitkä loppukohtaus on piinallisen mieleenpainuva. Dardennet ovat tehneet elokuvaansa kaiken ratkaisevalla tavalla auki jättävän epälopetuksen. Vaikka kikka sinällään on jo kliseytynyt, tässä se todellakin toimii. Tällaisen itseensä uskovan taiteen ja toisaalta viihde-elokuvan ihmiskuvan välillä on nimittäin merkittävä ero. Siinä missä Hollywoodilla on pakkomielle selkeistä (onnellisista) loppuratkaisuista, tietävät Dardennet, ettei Rosettan kaltaisten ihmisten elämässä ole mitään sulkeumia. Rosetta on jatkuvaa tasapainoilua toivon ja epätoivon välillä. Se on sitä vielä salin tyhjennyttyäkin.