SODANKYLÄN ELOKUVAJUHLAT 16.-20.6.1999

14. Sodankylän elokuvafestivaalit vietettiin jälleen ominaislaatuisen herkällä tyylillä: pienen paikkakunnan pieneen keskustaan kokoontui joukko elokuvantekijöitä, elokuvankatsojia ja ehkä myös itse elokuvasta vähät välittäviä varsin saumattomaan tapaan. Siteet olivat vahvat eri osapuolten välillä, heijastus valkokankaalla helpotti kanssakäymistä kenen tahansa välillä. Huoli festarivieraiden ylenpalttisesta kaitsemisesta ja limusiineilla kuljettamisesta pois tukahduttavasta ihmistungoksesta sai jälleen kerran jäädä toisten festivaalien kannettavaksi. Sodankylän tämänvuotisen palkinnon sai elokuvatutkija Sakari Toiviainen.

Fransesco Rosi

Tämän vuoden päävieraista laajimmin tuli esitellyksi italialainen Fransesco Rosi, jolta lisättiin viime tingassa ohjelmistoon vielä lähes sama määrä elokuvia, mitä niitä alunperin oli tarkoitus esittää. Luchino Viscontin luvalla sanoen mestarillisten elokuvien, Maa järisee (La Terra Trema, 1948) ja Senso (1954), apulaisohjaajana aloittaneen Rosin omat ohjaukset jatkavat Viscontilta opittua neorealistista suuntausta tonkiessaan lähes koskettavalla vakaumuksella Italian poliittisia epäkohtia. Esimerkiksi elokuvan Kaupungin valtias (Le Mani Sulla Città, 1963) ensimmäiset kymmenisen minuuttia todentaa hektisellä, dokumentaarisuuden rajoilla liikkuvalla tavalla porvarillisen johdon kieroutuneen ja konkreettisesti tuhoavan järjestelmän kuvatessaan (Rosin kotikaupungin) Napolin kaupunkisuunnittelua ja sen uhreja. Rosi menee lähelle elävää hetkeä: kaikki se käsittämättömyys, mitä välinpitämätön suhde kaupungin asukkaisiin saa aikaan saa sortuvan talon autenttisessa konkretisoinnissa ja koko tapahtuman vaikutuksissa samalla vertauskuvan.

Vaikka nykyelokuvista Rosi sanoo pitävänsä lähinnä Oliver Stonen elokuvien kaltaisista poliittisen historian tutkimuksista, eroaa Rosi Stonesta kuitenkin edukseen. Minkäänlaista tehosteltua kauhistelua ei hänen elokuvistaan löydy: rankkuus kasvaa koko poliittisen ilmapiirin, rahan ja inhimillisyyden mahdottoman yhtälön yksityiskohtaisesta - ja samalla hyvin yksinkertaisesta - ymmärtämisestä.

Vuonna 1979 valmistuneessa, Carlo Levin vuonna 1945 ilmestyneeseen samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan perustuvassa Kristus pysähtyi Eboliin (Christo si è fermato a Eboli) -elokuvassa Rosi näyttää koko visuaalisen, yhteiskunnallisen ja yksilöllisen kertomuksen symbioosin täydessä mahdissaan. Levi oli lääkäri, maalari ja kirjailija, joka eli poliittista karkotusaikaansa 1930-luvulla Ebolissa, eräässä Etelä-Italian kylässä. Elokuva alkaa vavahduttavasti vanhan, elämän selvästi haurastaman Levin (Gian Maria Volonté) istuessa huoneessaan katsellen karkotusaikanaan maalaamiaan tauluja kylän ihmisistä ja elämästä.

Seuraavaksi nähdään käsittämättömän kaunis staattinen maisema, jossa juna puskuttaa hiljaiselle maaseudun asemalle, jonka seinää vasten on joku jättänyt yksinäisen koiran. Levin matkaa Eboliin kuvataan rauhallisin vedoin, juuri samanlaisella kosketuksella elävään (tai nyt elettyyn) hetkeen, johon myös Kaupungin valtiaan reaaliaikaisuus perustui. Ajan käsite ei ole Rosille ongelma, hän kuvaakin elokuviaan osuvasti "dokumentoivaksi historiankirjoitukseksi". Samalla kun Rosi saa herkästi vedettyä yhteyden Levin henkilökohtaiseen tilaan ja tunteeseen jonkinlaisessa lempeässä kulttuurishokissa (eräs tärkeä "työkalu" tämän teeman käsittelyssä on Piero Piccionin säveltämä musiikki), Kristus pysähtyi Eboliin vetää laajemmalti kouriintuntuvan näkemyksen kulttuurien kehityserojen yhteentörmäyksestä. Etelä- ja Pohjois-Italian vastakkaisuus saa universaalimpaakin kosketuspintaa kohtauksessa, jossa Mussolinin yltiömäiset voitonpuheet raikuvat kameran samanaikaisesti leijaillessa pitkin Ebolin aurinkoisia peltomaisemia, joilta köyhät ihmiset ovat lähteneet kylän kukkulalle ihmettelemään kellon tuomia voitonuutisia.

Costa-Gavras & Edgardo Cozarinsky

Poliittisen elokuvan teemaa jatkoi myös toinen päävieras, kreikkalaissyntyinen Constantin Costa-Gavras, joka ehkä Rosia enemmän keskittyy nimenomaan joihinkin faktuaalisiin historiallisiin tositapahtumiin, kuten natsien valloittaman Ranskan aikana perustetun erikoisosaston toimintaan, joka pyrki löytämään saksalaisen upseerin murhaan syylliset syyttömien joukosta (Erikoisryhmä, Special Section, 1975) tai Chilen sotilasvallankaappaukseen (Kateissa, Missing, 1981). Edellisessä Costa-Gavras käyttää satiirikon ottein tyylikeinona farssia, joka kasvaa yhä hullummaksi sitä mukaa miten käsittämättömäksi vääryydeksi oikeustuomiot todella käyvät.

Elokuvassa on kuitenkin paljon kerronnallista estetisointia, kuten kuvan pysäytyksiä ja epäajallisia leikkauksia, jotka luovat farssille hätkäyttävää vastakaikua muuntumatta itsetarkoitukseksi. Kateissa on monessa eri maassa elokuvia tehneen ohjaajan ensimmäinen yhdysvaltalainen tuotanto. Viihteellisestä manifestoinnista syytetty Costa-Gavras kertookin Chilen tapahtumista elokuvassaan täysin amerikkalaisen perheen - tässä kaapatun eli kadonneen miehen vaimon ja isän silmin. Chileläiset nähdään pelkkinä tappavina sotilaina tai tapettuina. Pohjavire on kuitenkin koko ajan jopa painostavan vakava, mutta sellainen on muutenkin tila katoamistapauksissa. Henkilöiden luonnottomat käyttäytymisen muutokset huolestuneesta levolliseen lähinnä vain lisäävät ahdistunutta tunnelmaa. Costa-Gavras ei kuitenkaan tunnu tietävän, kuvatako perhettä empatian kohteena vai tarkkaillako tilannetta ulkopuolelta.

Kolmannelta päävieraalta, argentiinalaissyntyiseltä Edgardo Cozarinskylta esitettiin viisi elokuvaa. Cozarinsky on noussut yhdeksi kuuluisammaksi fiktion ja dokumentin keinotekoisen rajanvedon rikkojaksi. Toivoa olisikin sopinut, että Citizen Langlois (1994), ylistetty teos Ranskan elokuva-arkiston perustajasta Henri Langlois’ta olisi löytänyt tiensä myös Sodankylään - Suomen oloissa se on aikaisemmin esitetty vain Suomen elokuva-arkistossa Helsingissä.

Angela Winkler, Abbas Kiarostami & Aleksandr Sokurov

Erään festivaalin perustajan, Mika Kaurismäen viime Berliinin festivaaleilla bongaama näyttelijä Angela Winkler toi Sodankylään mystisen olemuksensa rinnalle myös nähtäväksi neljä elokuvaansa. Kaksi ensimmäistä, Volker Schlöndorffin romaanitulkinnat Katharina Blumin menetetty maine (Die Verlorene Ehre der Katharina Blum, 1975, Margarethe von Trottan kanssa) ja Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) edustavat kirjallisista lähteistään huolimatta yhä vielä saksalaisen elokuvan moderninta huippua ajalta, jolloin maan elokuvakulttuurissa eivät sukellelleet vain pelkät supervaimot tai tappajakondomit.

Heinrich Böllin romaaniin perustuva Katharina Blum kuvaa nimihenkilönsä (Winkler) yksinäistymistä ja minuuden pirstoutumista poliisin ja sensaatiolehdistön riepoteltavana, koska on viattoman yhden illan tapaamisen kautta rakastunut valtion etsimään sotilaskarkuriin. Günter Grassin romaaniin perustuvassa Peltirummussa 3-vuotias Oskar päättää olla kasvamatta enempää, koska aikuisten maailma näyttää niin mielipuoliselta ja pahalta.

Jonkinlaiseksi symboliksi ikuiselle lapsuudelleen Oskarille jää äidiltään (Winkler) saama peltirumpu, josta hän ei suostu luopumaan missään tilanteessa. Kumpikaan elokuvista ei jää pelkäksi kirjallisen tekstin kuvittamiseksi, vaan kerronta on nimenomaan elokuvaa. Erityisesti Peltirummun absurdi ahdistavuus Oskarin sinnittelyssä lapsuuden ja aikuisuuden hämärässä välimaastossa tuo lapsen näkökulmaan jopa unenkaltaisia muistumia mykän elokuvan tunnelmista. Herkillä liikkeillä ja ilmeillä pelaava Angela Winkler teki unohtumattoman vaikutuksen sekä elokuvissa että luonnossa: hän ei ollut muuttunut Katharina Blumin päiviltä miksikään.

Festivaalin yhdeksi päävieraaksi piti tänä vuonna tulla jo kauan hamuttu iranilainen Abbas Kiarostami, joka kuitenkin työkiireiden vuoksi joutui perumaan visiittinsä Sodankylään. Harmillista, sillä Kiarostamin hieno "elämän trilogia" Ystävä hädässä (1987), Ja elämä jatkuu (1992) ja Oliivipuiden katveessa (1994) odottaa yhä kokonaisesitystään maamme valkokankailla. Ohjaajalta nähtiin kuitenkin vähintään yhtä tasokas Cannes-palkittu Kirsikan maku (Ta’m E Guilass, 1997) ja Lähikuva (Namay-e Nazdik, 1990).

Kirsikan maussa mies ajaa autoa pölyisillä vuoristoteillä ja ottaa kyytiinsä muutamia ihmisiä, joilta pyytää palvelusta auttamaan itsemurhassaan. Kiarostamin kerronta on verkkaista, mutta ihmeellisen sitkeällä tavalla se hahmottaa kokokuvan itsemurhaa pohtivasta ihmisestä ja häntä ympäröivästä todellisuudesta puuttumatta sen kummemmin motiiveihin tai yhteiskunnasta kantaviin syihin. Elämä kulkee eteenpäin, itsemurhan mahdollisuudesta huolimatta. Viimeistään Kirsikan maun toivoisi jonkin arvonsa tuntevan maahantuojan ottavan ohjelmistoonsa - nykyelokuvasta Kiarostami tuntuu olevan venäläisen Aleksandr Sokurovin kanssa ainoa, joka hallitsee "pohdiskelevan taide-elokuvan" teon.

Kaksi vuotta sitten Sodankylässä nähdyn mestariteoksen Äidin ja pojan (1997) ohjanneelta Sokurovilta nähtiin videotekniikalla kuvattu, äärimmäisen kaunis lyhytelokuva Itämainen elegia (Vostochnaya Elegiya, 1996), jossa ehkä varsin mitättömältä omassa kontekstissaan kuultava monologi saa vastakohdan kauneudellaan suorastaan mässäilevistä utukuvista, joista silloin tällöin paljastuu jotain muotoja. Itämainen saari kajastaa jossain kaukana, samoin musiikki, vain tuntuma venäläiseen luontoon pääsee aivan lähelle. Täyttä elokuvaa.

Uutuuksia ja suomalaista

Itsemurha oli teemana myös Robert Altmanin uutuudessa Cookien perintö (Cookie’s Fortune, 1999). Teosta paljastuvat sukulaisten itseriittoisuus, inhottavat salailut ja sekoilevat ihmissuhteet saavat Altmanilta tuttuun tapaan satiirisen, mutta yllättävällä tavalla myös jopa välittömän komediallisen käsittelyn. Joka tapauksessa Cookien perintö on vaihteeksi onnistunut työ ohjaajalta.

Chris Eyren Savumerkkejä (Smoke Signals, 1998) oli todellinen piriste: amerikan intiaanien itse tekemää elokuvaa. Elokuva korostaa ihmisten välisen kiinteyden ja lämmön ylläpitoa ristiriitaisten läpikäyntienkin, tässä vain esimerkiksi isän ja pojan välisen suhteen, keskellä. Iranilaisen Abolfazl Jalilin Tomun tanssi (Raghs-e-khak, 1998) oli festivaalin harvoja vaatimattomampia tapauksia, vaikka silläkin toki ilmaisulliset ansionsa ovat. Se on varsin puhdasta elokuvaa, kuvia kuvien perään, mutta yhtä kaikki varsin puuduttavaa kerrontaa tiiliä valmistavan köyhän kylän asukkaista. Elokuvan puutteellisessa ymmärtämisessäni voi olla kyse myös vaikeudesta ylittää kulttuurisia raja-aitoja.

Abderrahmane Sissakon Elämää maassa (La Vie sur Terre, 1998) on viehkosti myönteinen ja kauniin humoristinen kuvaus vuosituhannen viimeisestä päivästä malilaisessa kylässä, jossa mm. yksi päivä voi kulua soittaessa puhelimella pakkomielteisesti juhlivaan Eurooppaan, kun kiirettä ei ole mihinkään. 31.12.1999 on päivämääränä myös Central Stationista tunnetun Walter Sallesin ja Daniela Thomasin Keskiyössä (Meja Noite, 1998). Kahden ihmisen, tappaja-vankikarkurin ja rakkaudessa jätetyksi tulleen lyhyt tapaaminen välähtää ohi aurinkoa puhkuvalla energialla kuin myös ankaralla realiteetilla. Julio Medemin Napapiirin rakastavaisissa (Los amantes del circulo polar, 1998) audiovisuaalinen kerronta on jälleen niin huimaavaa, että taaskin niin kiehtovasti lohkottu tarina jo lapsena rakastuvista Anasta ja Otosta kalahtaa kuuseen viimeistään lopun Lappi-jaksoissa.

Uuden elokuvan ohjaajista paikalla olivat väsymättömiksi juhlijoiksi luonnehdittu meksikolaispariskunta ohjaaja Gabriel Retes ja näyttelijä-käsikirjoittaja Lourdes Elizarrarás, joilta näytettiin kaksi yhteistä elokuvaa, Ylipaino (El Bulto, 1991) ja Tervetuloa (Bienvenido, 1994) sekä Stefan Paul, jonka Bob Marley Live in Concert -elokuvasta nähtiin vuoden 1998 versio.

Suomalaista elokuvaa esiteltiin Sodankylässä jälleen viimeisen vuoden ajalta. Toisen Suomen esityksensä sai Pekka Lehdon The Real McCoy, jossa Andy McCoy näyttäytyy useammassa elementissään, mm. The Gandhi McCoyna. Rock-mies oli Sodankylässä sekä esittelemässä ohjaajan kanssa elokuvansa että myös konsertoimassa. The Real McCoy on sekopäinen elokuva, paikoin inspiroitunut, mutta välillä varsin väsynyt, ehkä paljolti kuvattavansa oloinen. McCoy on toki kulttihahmo, mutta silti kaipaisin elokuvaa koko Hanoi Rocks -bändistä.

Kaurismäen veljesten ohella muita paikalla olleita tekijöitä olivat Matti Ijäs (Sokkotanssi), Kiti Luostarinen (Se oikea - tarinoita rakkaudesta), Aulikki Nukala (Naisten savotta) ja Olli Saarela (Rukajärven tie). Näyttelijöistä paikalle saapuivat Rukajärven tien Peter Franzén ja Irina Björklund, jotka juoksivatkin ahkerasti näytöksestä toiseen. Perttu Lepän Pitkän kuuman kesän näkeminen toistamiseen paljasti elokuvan näennäisen tuoreuden alta varsin sovinnaisen ja vanhakantaisen nuorekkuuden. Myös uskottavuusongelmat näkyivät jo selvemmin. Olisiko Kalle Päätalo -bändi ja sen yksi Lotus-asentoon -biisi todella voinut saada moisen sukseen Tavastia-klubilla 80-luvun alussa?

Aki ja Mika Kaurismäki

Sodankylän pääesitys oli jälleen kerran mykkäelokuvan näytös orkesterin säestyksellä. Tällä kertaa sekä elokuva että orkesteri saivat ensimmäisen kerran kunnian olla kotoisesta maaperästä lähtöisin eli mitäpä muuta voi silloin odottaa kuin Aki Kaurismäen Juhaa ja Anssi Tikanmäki Film Orchestraa.

Nyt, toisen kerran nähtyäni teoksen live-orkesterin säestyksellä, ja kolmannen kerran ylipäätään, se toimii yhä paremmin. Kokonaisuutenakin se tuntui nyt jostain syystä eheämmältä kuin ensimmäisillä kerroilla. Filmiorkesterin ja valkokankaan muuntuminen samaksi kokonaisuudeksi käy yhä kirkkaammalla rytmillä alusta loppuun. Sodankylän festivaalit olikin oikea paikka Juhan ja Tikanmäen orkesterin ensimmäiselle yleisöesitykselle Suomessa. Elokuva on saanut syntysanansa juuri Sodankylässä samoin kuin Tikanmäen orkesterista on muodostunut festivaalin hovibändi jo seitsemällä mykkäelokuvan säestyksellään.

Veli Mika Kaurismäen L.A. without a Map sai myös Suomen ensi-iltansa Sodankylässä. Ohjaaja pitää elokuvaansa nimenomaan komediana, ja sitä se melko onnistuneesti onkin. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin sen Hollywood-elämän kuvaaminen. Tarinassa kun skotlantilainen haudankaivaja ihastuu amerikkalaiseen turistityttöön viettäen tämän kanssa unohtumattomia hetkiä ja lähtee myöhemmin etsimään tätä Kaliforniasta.

Viattomalle ja rauhalliselle skotille Amerikka on pienoinen kulttuurishokki ihmisten hetkellisten päähänpistojen ja niiden samanaikaisen toteuttamisen luvattuna maana. Ihastuksen kohde paljastuu kotimaassaan vähän menevämmäksi tytöksi, ja päähenkilö huomaakin itsessään mustasukkaisia oireita. L.A. without a Mapin koomisuus ei lähde läskipäisistä Hollywood-konventioista (rantabailut, nyrkki otsaan) eikä edes ulkopuolisen kulttuuritutkailun kliseistä (onpa hölmöä kansaa) vaan juuri näiden käsitysten kuivattamisesta.

Hauskaa on esimerkiksi se, kun tyttö ja poika juoksevat rannalla eivätkä oikeasti osaa sanoa toisilleen mitään kovin jännää muuta kuin kaatua maahan. Tai kun ajetaan hampurilaisbaariin, ja senkin pitäisi olla hirmu kivaa. Tai kun äklö kilpakosija kertoo innoissaan kamalia elokuvaideoitaan, hauskuus syntyy siitä, että tilanne on oikeasti kammottava. Näin L.A. without a Map muistuttaakin jonkinlaista James Ivoryn elokuvien tapaista kulttuuristen tapojen tutkailua. Elokuvassa on jonkinlaisessa meta-roolissa Johnny Depp, jonka nimi näkyy pelkissä lopputeksteissä, koska hän teki työnsä ilmaiseksi. Jos nimi olisi ollut suuremmin esillä, olisi se maksanut liikaa dollareita.

Ensi Sodankylään - jo maistuu taas meskal.