SINISEN MEREN ELOKUVAJUHLAT 2000

Raumalla on vietetty Sinisen meren elokuvajuhlia vuodesta 1994 lähtien. Mitään suurta tapahtumaa festivaalista ei nähtävästi ole haluttukaan luoda, mikä päti tänäkin vuonna. Pienimuotoisuus näkyy sekä elokuvissa että yleisössä; elokuvat koostuvat lähinnä viime aikojen laadukkaista ensi-iltaelokuvista, joita ei välttämättä paikallinen yleisö pääsisi muuten näkemään. Raumalla on yksi kaksisalinen elokuvateatteri, ulkoisesti loistelias Iso-Hannu, joka toimii "festivaalipalatsina". Suurin osa elokuvista nähdään kuitenkin kauniin Vanhan Rauman suojissa, taidemuseon sisäpihalle pystytetyssä teltassa.

Festivaali on saanut alkunsa elokuvakerhotoiminnasta. Rauman elokuvakerho lopetti varsinaisen toimintansa 1990-luvun alussa ja päätti perustaa tilalle elokuvafestivaalin. Ohjelmakarttaa tarkkaillessa käykin ilmi, että se koostuu suuremmilta osin ensi-iltakierrokselta poistuneista elokuvista, joista vähäistä määrää vielä pidetään ns. elokuvateatterilevityksessä. Näiden elokuvien turvinhan elokuvakerhot nykypäivänä Suomessa vielä yrittävät tulla toimeen. Rauman Blue Sea Film Festival siis näyttää ja tuntuu elokuvakerhotoiminnan puitteissa järjestetyltä elokuvafestivaalilta.

Monilahjakkuus Rantasila

Erikoisuuksia festivaalilta toki löytyy. Tapio Piiraisen ohjaama tv-sarja Raid esitettiin ilmaiseksi kokonaisuudessaan peräti kolme kertaa. Erinomainen temppu, sillä yhdeksän tunnin katselupakettia ei tarvinnut istuskella kovalla lautaparrulla yhteen putkeen, vaan sessio oli mahdollista jakaa muutaman tunnin osiin kolmelle eri päivälle.

Raidista tutun Mari Rantasilan televisiossakin esitetty lyhytelokuva Greippi puolestaan osoitti tämän hehkuvan näyttelijättären sujuvat ohjaajantaidot. Yksinäiseksi jätetyn, Greipiksi nimetyn tytön tarina kertoi suorin kuvin ja päähenkilön näkökulmasta aiheesta, jota yleensä lähestytään liian opettavaisin elkein: lapsen masennuksesta. Tässä yhteydessä on mainittava myös Mari Rantasilan levy Vain rakkaus, jonka kuulaasti tulkitut ja sanoitetut rakkausballadit viimeistään tekevät Rantasilasta melkoisen monilahjakkuuden. Toivottavasti ohjaustyötkin jatkuvat yhtä hedelmällisissä merkeissä.

Tulevia ensi-iltoja festivaalilla esiteltiin parin elokuvan voimin. Alfred Hitchcockin Takaikkunasta (The Rear Window, 1994) esitettiin restauroitu versio, jossa katsoja näkee James Stewartin kaukoputkesta entistäkin kirkkaammin vastakkaisen asuintalon huoneistoihin Grace Kellyn puolestaan puhkuessa säteilevää kauneuttansa täydessä väriloistossa. Sodankylässäkin jo nähty Fridrik Thór Fridrikssonin Kaikkeuden enkeli (Englar Alheimsins, 2000) oli toisellakin katsomiskerralla - ja nyt silmät auki katsottuna - upea elämys: lohduton, mutta levollinen kertomus skitsofreniaan sairastuvasta tavallisesta nuoresta miehestä. Fridriksson välttää sairaskertomusten tyypilliset moralisoivat kliseet luonnonmystiikkaa kelmeästä arkielämästä erottavalla tyylillään. Restauroitu _› saa Helsingin ensi-iltansa 25.8. ja _› myöhemmin syksyllä.

Moitetta on annettava elokuvien esitysolosuhteista. Festivaaliteltassa oli kooltaan melko pieni valkokangas, johon telttakankaan punaiset kohdat toivat oman loisteensa aurinkoisella säällä. Iso-Hannu 2:ssa äänet tulivat kuin kuiskaten, ottaen vielä huomioon, että 1-salin kaupallisten normaalinäytösten äänet valtasivat kuuloaluetta seinän läpi. Eriskummallista oli katsella Risto Jarvan mainiota elokuvaa Bensaa suonissa (1970) kohdassa, jossa soi Rauli Badding Somerjoen elokuvaan tekemä nimisävelmä, kun samaan aikaan 1-salista kantautui korviin Fiilaten ja höyläten - arvaatte varmaan, mistä elokuvasta.

Jarvan elokuvan yksi äänittäjistä, Matti "Rekku" Kuortti muuten kertoi festivaalilla anekdootin elokuvan tuotantovaiheesta, jolloin Badding ei ujoudessaan edes uskaltanut myöntää nimiinsä koko Bensaa suonissa -rallatusta. Sen vuoksi krediitteihin merkittiin tekijäksi M.A. Numminen, mutta tuotto kulki Somerjoelle.

Kyseenalaista huumoria

Festivaali otti varaslähdön Forssan mykkäelokuvafestivaaliin (1.-2.9.) esittämällä Erkki Karun mykkäelokuvan Nuori luotsi (1928), jolla aikanaan vuonna 1972 aloitettiin vanhojen kotimaisten nitraattielokuvien pelastustyö. Rauma Jazz Film Orchestra säesti elokuvan sietämättömän kakofoniseen tyyliinsä, vaikka soittikin elokuvaan suunnitellun alkuperäisen partituurin, johon kuuluu mm. Merikantoa, Bizet’tä ja Melartinia. Jokaiseen kohtaukseen ei nuotteja oltu löydetty, joten näytöksessä oli täysin hiljaisia kohtia. Tällainen epätasaisuus oli varsin vaivaannuttavaa katseltavaa, elokuva kun vielä esitettiin videotykillä. Orkesteri tuntui myös käyttävänsä elokuvaa omiin viihdyttämistarkoituksiinsa, mikä ei enää millään tavoin tukenut itse elokuvaa.

Samantyylisestä meiningistä oli kyse siinäkin, kun useasti maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi (mikä vitsi!) nimetyn Ed Woodin ehkäpä toiseksi parhaasta elokuvasta Plan 9 from Outer Space esitettiin jälleen kerran versio raumalaiseen malliin - yleisön pyynnöstä. Kaksi miestä ja yksi nainen simultaanitulkkasivat dialogin mykäksi väännetystä filmikopiosta rauman kielelle. Mutta kuinka oikein ymmärtää raumalaista murrehuumoria, kun jo kotikaupunkini huumoripläjäys Tampereenkiäliset uutiset saa vatsan kiertämään?

Erityiseksi ongelmaksi tässäkin esityksessä nousi se, että Plan 9 ei ole kovin puhelias elokuva. Tässäkin tapauksessa siis äänettömät hetket olivat masentavaa seurattavaa, kun kuvat vain kulkivat mykkinä. Niiden aikana tuli mietittyä tämänkaltaisten camp-elokuvienkin oikeuksia: saako sellaisille tehdä julkisesti näin huonoa pilaa? Ed Woodin neroudesta vakuuttuneena ja ulkopaikkakuntalaisen etäisin miettein koin tilanteen sen verran ylivoimaiseksi, että paikalta oli paettava hyvissä ajoin ennen raumaa urahtelevan Tor Johnsonin kohtaamista.

Tällaisten näytösten hällä väljä -meininki kiteyttää jotain, tosin ehkä vain jotain, festivaalin hengestä.

Tuoretta näkemystä

Omat lukunsa festivaalin oheisuudessa ovat Itämeren maiden välinen Baltic Herring -videokilpailu ja Porissa alkujaan pidetty Minun elokuvani -tapahtuma. Baltic Herring -kilpailussa oli kaksi sarjaa: yleinen ja audiovisuaalisen alan opiskelijat. Yleiseen sarjaan osallistui 15 elokuvaa. Niistä voiton vei Merita Koiviston ohjaama Ampiaispaini, joka kertoo naisen heräävästä halusta laulaa Maria Callaksen aariaa. Opiskelijasarjan 16 ehdokkaasta pääpalkinnon voitti Matias Boettgen ja Nuutti Takkisen Addio Del Passato, joka esitti kolmessa minuutissa kohtauksen eräästä ihmissuhteesta.

Minun elokuvani -tapahtuma koostui nuorten tekemistä videoista. Elokuvien yhteydessä pidetään joka vuosi palauteseminaari, jonka järjestäjinä ovat ETKK ja Porin Videootit. Tänä vuonna palautetta antoivat animaatio-ohjaaja Kari Juusonen ja jo edellä mainittu, useana vuonna mukana ollut äänityöntekijä ja ohjaaja Matti Kuortti. Videoita tapahtumaan saapui 123 kappaletta ympäri Suomea - se jo kertoo tällaisen tapahtuman tarpeellisuudesta. Videoharrastajien tuotokset eivät useinkaan pääse tai mahdu Tampereen lyhytelokuvajuhlille, joten niille on erinomaista olla olemassa oma fooruminsa.

Minun elokuvani ja Baltic Herring muodostavat yhä kehityskelpoisen suuntaviitan, johon festivaalin ohjelmasuunnittelun voisi jatkossa kuvitella vielä enemmän profiloituvan.