SAVONLINNAN ELOKUVAJUHLAT 2000

Savonlinnan elokuvafestivaali on hengeltään ainutlaatuinen Suomessa. Ei voi kieltää, etteikö Savonlinnassakin näy rakkaus elokuvaan, mutta yhtä paljon siellä näkyy myös rakkaus elokuvien markkinointiin. Ennen kuin uutuuselokuva saa luvan heijastua Olavinlinnassa sijaitsevalle Pohjoismaiden suurimmalle valkokankaalle, pyytää mairea ohjelmajuontaja elokuvien maahantuonti- tai levittäjäfirman toimitusjohtajan tai muun toimihenkilön paikalle esittelemään elokuvan.

Näiden työntekijöiden rooli on tietysti tärkeä elokuvien saannissa ihmisten nähtäville, mutta se ei silti kerro sitä, onko heillä mitään tähdellistä kerrottavaa edustamistaan elokuvista. UIP:n esittelijä kertoili ennen Koko pottia lähinnä siitä, kuinka mukavaa on olla esittelemässä omaa elokuvaa - juuri näillä sanoilla. Dinosauruksen esitellyt Buena Vistan edustaja taas kadotti hellyttävästi sanat suustaan ja kiteyttikin tällä tapaa varmasti kaiken olennaisen mikrofonin eteen saapumisestaan. Mieleen tulee aavistus toimintasuunnitelmasta, jonka mukaan yleisön on saatava taputtaa edes jollekin.

Markkinointi oli etukäteen onnistuttu kohdistamaan Markku Pölösen Baddingiin, joka ainoana elokuvana veti täyslinnallisen väkeä. Esityksen jälkeen Olavinlinnassa seurasi vielä Badding-gaala, johon myytiin lippuja 350 markan hintaan. Tämä piletti oikeutti kahteen viini- tai olutlippuun, ruokailuun ja seurusteluun viihteellisen taustabändin säestyksellä. Ennen tätä illan päätepistettä parhaimpiinsa sonnustautunut yleisö katseli alkoholismiin taipuvaisen laulajan surkeaa elämää korostavan mielikuvitustarinan.

Badding, mutta vain Badding

Heti Baddingin alkukuvan tekstissä kerrotaan kyseessä olevan satu, ei tositarina. Elokuva lähtee käyntiin sopivan etäisesti ja kauniin visuaalisesti, mutta kun tarina jää pitkäksi ajaksi Raulin ja Ossin (muutamasta todellisesta henkilöstä yhdistetty hahmo) kotiseudulle suuntaaman automatkan ja sen aikana muisteltavien menneiden kyytiin, kerronta muuttaa suuntaa. Raulista tulee elokuvan aikana hahmo, jonka heikkouksia - epävarmuutta, ujoutta, esiintymiskammoa - kuin myös hyvyyksiä - huumoria, lempeyttä - aletaan kerrata aina vahvemmin ja vahvemmin kohti vaikutelmaa myyttisestä taiteilijahahmosta. Asetelma on ongelmallinen, sillä samalla Pölönen yrittää päästä erilaisin tehokeinoin sisälle Baddingin omaan sulkeutuneeseen näkövinkkeliin.

Baddingin lähin vertauskuva löytyy Oliver Stonen Doorsista, jonka sadussa Jim Morrisonista tuli Val Kilmerina silkkaa sielua ja lihaa. Baddingin roolissa Janne Reinikainen tekee kyllä Kilmerit näyttämällä täsmälleen esittämältään, mutta Rauli Somerjoki jää silti pelkäksi suosikkilaulajan ulkokuoreksi. On kovin vaikea uskoa tämän ällistyttävän monipuolisen ja uskottavan laulajan ja biisinikkarin halunneen, että hänen henkilökohtaisesta ahdistuksestaan tehdään sitä sun tätä aiheetonta ynnäilevä taru. Pölönen kertoi parin vuoden takaisessa tv-keskustelussa kysyneensä lupaa elokuvan tekemiseen Aki Kaurismäeltä, joka tunnetaan Baddingin musiikin käyttäjänä elokuviensa tunnelman luomisessa. Viimeistään nyt vakuuttuu jo elokuvan tekovaiheessa monesta suusta kuullusta väitteestä: lauluissaan ja elämällään Badding esitti itsestään jo kaiken sen, mikä on tarpeellista. Pölösen elokuvan parasta antia ovatkin konserttiosuudet.

Pölösen mestariteokset

Savonlinnassa oli mahdollisuus nähdä myös kaikki Pölösen kolme aiempaa pitkää elokuvaa. Kunnia ohjaajalle niistä, sillä Onnen maan (1993), Kivenpyörittäjän kylän (1995) ja Kuningasjätkän (1998) toiseen kertaan näkeminen sai lopullisesti vaikuttumaan niiden täydellisestä elokuvallisesta tarinankerronnasta, joka ensimmäisillä katsomisilla ei täydessä kirkkaudessaan paljastunut. Liekö sitten sama peite Baddingissa?

Pölösen maalaistrilogiassa on todistettuna briljantti elokuvan tekemisen taito. Kuvatessaan vanhaa maalaisidylliä mikään elokuvista ei sorru yksiulotteiseen menneiden aikojen haikailuun, vaan löytää ulkoisen nostalgian alta henkisen maiseman ja elämässä kiinni olevan tason -- sellaisen, joka yleensä hukkuu kliseisen maaseuturomantiikan tai -pöhköilyn alle. Hätkähdyttävintä oli huomata, kuinka paljon yhtäläisyyksiä elokuvien leijuvasta kameran kuljetuksesta, äänettömistä peltomaisemista ja lapsuuden muistimaailmasta voi vetää Andrei Tarkovskin Peiliin.

Vaikka Pölösen maaseutuelokuvien maailma elää siinä kuvassa, joka osalla meistä on 50-luvusta ja osalla vain lapsuuden kesistä, siinä on osoittelemattomasti todistettuna, että vaikkemme elä enää yhtä mutkattomassa yhteiskunnassa, ei meidän silti tarvitse siirtää elokuvien maailmaa mielessämme millekään tietylle ajankohdalle uskoaksemme niihin. Tätä ajattomuutta kuvaa eri sukupolvia erinomaisesti ymmärtäen Kivenpyörittäjän kylä, joka ilmeisimmin kertoo 70-luvusta, mutta jonka aiheet liikkuvat yhtä kauniisti menneessä kuin tulevassa. Se on samalla yksi kaikkein aikojen juhlavimmista sikailuelokuvista!

Dino tallaa uuden maailman

Festivaali avattiin keskiviikkona 2. elokuuta. nyt jo varsinaisen ensi-iltansakin saaneella Koko potilla. Naapurikomediasta mafiatarinaksi kääntyvässä suht tyylikkäässä elokuvassa ilahduttavinta on raikkaiden naisnäyttelijöiden (Rosanna Arquette, Amanda Peet, Natasha Henstridge) ryhmävoitto mukahauskoista miestähdistä (Bruce Willis, Matthew Perry).

Disneyn Dinosaurus (Dinosaur) hämmentää lähes tauottomalla maata polkevalla rytinällään ja tavan mukaisesti taas erään biologiaa ja kielitiedettä muokanneen historian erehdyksen korjaamisella. 65 miljoonan vuoden takaiset dinot saavat esittää voimakkaasti tunne-eläviä otuksia, jotka taitavat täydellistä amerikanenglantia - omaamatta onneksi kuitenkaan Elton Johnin tai Phil Collinsin lauluääniä. Ryhmänjohtotaistelu on piirretyn suurinta draamaa. Täysin tietokoneanimoitu Dinosaurus antaa osviittaa siitä, että Disneyn vanha piirrosjälki on jäämässä historiaan. Dinosaurus tallasikin kevyesti alleen Foxin Titan A.E. -piirretyn, jossa lopun mahtipontista uuden maailman syntymistä saa odottaa monta rasittavaa avaruustaistelua kehnon näköisten ihmishahmojen ja örkkien kanssa.

Manauksen lisäminuutit

Savonlinnan kiehtovin uutuus vierähti ohi 12 minuutissa. Nuo minuutit sisältyivät hajanaisesti William Friedkinin vuoden 1973 kauhumenestykseen Manaaja (The Exorcist), josta nähtiin nyt uusi pidempi versio (ensi-ilta Yhdysvalloissa 22.10.). Itse olin sen verran onnekas, että näin Manaajan nyt vasta ensi kertaa (sic), joten en voi juurikaan verrata uutta versiota alkuperäiseen. Internet Movie Databasesta tarkastettuani uudessa versiossa on uutta ainakin loppu ja säpsähdyttävä hämähäkkikävelykohtaus. Manaaja on (minunkin mielestä) kaiken maineensa arvoinen kauhuelokuva, joka ei ole vain hyvä lajissaan, vaan myös erinomaisesti kerrottu tarina teini-ikää lähestyvästä tytöstä, johon muuttaa asustamaan möreä-ääninen ja päätä 360 astetta kääntävä paholainen. Kainostelematta riivailevan Manaajan esityksen jälkeen kävelin pitkin pimeää Saimaan rantapolkua kohti majapaikkaani - miettien, onko mikään vuoden 1973 jälkeen tehdyistä kauhuelokuvista saanut aikaan itsessäni niin pahoja pelon tunteita kuin Manaaja.

Friedkinilta nähtiin myös aivan uunituore sotaoikeusdraama The Rules of Engagement, jossa tiukka mieskolmikko Tommy Lee Jones, Samuel L. Jackson ja Guy Pearce ottavat mittaa toisistaan. Elokuva kertoo Jacksonin esittämän merijalkaväen everstin yli sata naista ja lasta tappaneesta virhearvioinnista tulitaistelussa Jemenissä ja Jonesin esittämän sotakaverin/asianajajan vaikeuksista alkaa puolustaa ystäväänsä eettisesti kyseenalaisessa jutussa. Voimakkaasti etenevä elokuva sortuu aivan loppumetreillä korneihin isänmaallisuuksiin ja sankaruusasetelmiin.

Tilkitkää sadekatto!

Suurta yleisöä houkuttelevine Hollywood-tähti-pläjäyksineen, palkinnonjakotilaisuuksineen ja kalliine gaalailtoineen Savonlinnan festivaalijärjestäjillä on ilmeiset toiveet tehdä tapahtumastaan loistelias viihde-elokuvan näyttämö ja foorumi. Kun paikalle saapuvat vieraat koostuvat lähinnä maamme elokuva-alan ihmisistä ja muista silmäätekevistä, suuren luokan meininki jää vähän käpertyneeksi. Ehkä pitäisi yrittää vielä vähän enemmän, tai sitten vähän vähemmän. Tai hankkia enemmän kiinnostavia elokuvia ja keskittyä niiden kunnolliseen esittämiseen.

Olavinlinnaa upeampaa esityspaikkaa ei elokuvan katsomiselle äkkiseltään voi kuvitella, mutta ongelmia siitä kuitenkin löytyy: iltapäivän ja alkuillan näytökset kärsivät roimasti sadekaton raoista tulvivasta auringonvalosta, joka pimitti alleen niin lähellä laukkaavan dinosauruksen kuin erityisesti tummasävyisen Titan A.E.:n. Olavanlinnassa ei näytöksiä saisi järjestää muulloin kuin myöhään illalla ja yöllä, ellei sadekaton aukkoja saada perusteellisesti tilkittyä. Luonnonvoimille ei saa antaa lupaa puuttua elokuvaan.