Rock-näkökulmien rikkautta

Joensuussa 14.–16.11.2008 järjestetty Rokumentti keräsi tänä vuonna ennätysyleisönsä panostamalla livemusiikkiin ja raskaan musiikin elokuviin. Seuraava otanta viikonlopun elokuvista havainnollistaa, minkälainen kirjo erityylistä ja -tyyppistä elokuvateosta mahtuu tittelin Rock Film Festival alle.

Fanidokumentti

Jem Cohenin dokumenttielokuva Instrument (1999) on oiva esimerkki faneille suunnatusta bändidokumentista. Se kertoo yhdysvaltalaisesta post-hardcore-bändi Fugazista, ennen kaikkea yhtyeen ennestään tunteville. Ummikoille elokuvaa onkin hankalampi suositella, ainakaan informatiivisessa mielessä, enemmän tyylillisten seikkojen puolesta. Vuosia Fugazin mukana kulkenut Cohen on yhdessä itse yhtyeen kanssa koostanut koko soittouran varrelta enemmänkin kollaasimaisen kuin biografisen dokumentin. Henkilöitä ei esitellä, taustoja ei juuri kerrota.

Ehdottomuudessaan ja omaehtoisuudessaan lukemattomiin nyky-yhtyeisiin vaikuttaneen Fugazin do it yourself -filosofia on välittynyt myös dokumentin leikkausvaiheeseen: vaikka filmissä vieraillaan niin studiossa, hotellihuoneissa, keikoilla kuin yleisössä, päällimmäiseksi jää krumeluureista riisuttu musiikki ja rosoinen tunnelma. Yleensä tyypillisiä televisio-otoksia tai -haastatteluja dokumentissa nähdään äärimmäisen vähän, sillä itse yhtyettä ei moinen itsensä edustaminen kiinnostanut.

Ilmiödokumentti

Torstein Grudenin dokumentti Satan Rides the Media (1998) käsittelee musiikkityyliä, black metalia, joka laajeni yhteiskunnalliseksi ilmiöksi 1990-luvun Norjassa. Gruden on valinnut elokuvansa näkökulmaksi ilmiön mediahuomion, ja toisaalta huomion ykköskohteen, Burzum-yhtyeen Varg Vikernesin vaiheet. Norjalainen black metal sai mediassa satanistisen maineensa alun perin lukuisista kirkonpoltoista ja epäkorrektista antikristillisestä ja nihilistisestä sanomasta. Huippunsa koko kuvio koki, kun lehdet pääsivät lätkimään kauhuotsikoita toisensa perään. Vikernes tuomittiin 21 vuodeksi vankeuteen kilpailevan yhtyeen johtajan murhasta.

Satan Rides the Media onkin osaltaan henkilödokumentti narsistisesta, mediahuomiossa paistattelevasta nuoresta Vikernesistä. Samalla se kuvaa, miten pieni, marginaalisen nuorison liike kohosi valtavaksi puheenaiheeksi ympäri Skandinaviaa, ja musiikkityyli sai ilmaista mainosta. Varsinaisesta saatananpalvonnasta ei lopulta merkkejä löytynyt, mutta se ei median leimasimia pysäyttänyt. Dokumentissa norjalaisen päivälehden toimittaja myöntääkin lehtien paisuttelun olevan epäsuorasti syynä ilmiön leviämiseen nuorison keskuuteen: Vikernes joutui vankilaan, mutta uusista kirkonpoltoista tuli jatkossa uutisten vakiomateriaalia.

Henkilökuva

Jem Cohenin ja Peter Sillenin dokumenttifilmi Benjamin Smoke (2000) on hieno esimerkki henkilödokumentista, joka avaa katsojalle täysin tuntemattoman muusikon värikkään elämän ja oudon maailman, koskettavasta musiikista puhumattakaan. Dokumentti kertoo edesmenneen undeground-muusikko Benjamin Smoken tarinan, josta ei melankoliaa, dekadenssia ja elämänmakua puutu. Smoke elää syrjäisellä Atlantan esikaupunkialueella white trash -naapuruston keskellä, harjoittelee ja esiintyy surumielisesti soittavan yhtyeensä kanssa ja kertoo avoimesti elämästään.

Kaunis ja tunnelmallinen dokumentti tihkuu päähenkilönsä erikoislaatuista elämäniloa. HIV-positiivinen drag queen Benjamin näyttää narkoottisen anorektiseltä Lou Reediltä, ja laulaa syvältä kuin Tom Waits. Eikä kadu mitään. Dokumentti päättyy Patti Smithin muisteleviin sanoihin, mutta Benjamin Smoke jää elämään katsojan mieleen vielä pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen.

Dokumentaarinen fiktio

Rodger Grossmanin ohjaama What We Do Is Secret (2007) kertoo fiktioelokuvan keinoin yhdysvaltalaisen 1970-luvun punkbändi The Germsin ja sen vokalisti Darby Crashin tarinan. Elokuvaa on verrattu Joy Division -kuvaus Controliin, eritoten päähenkilöidensa itsetuhoisuuden myötä. Siihen vertaukset voisivatkin loppua, sillä What We Do Is Secret on tyyliltään erilainen ja epätasaisempi tuotos. Grossman käyttää kerronnassa paljon dokumentaarisia elementtejä. Esimerkiksi Darby (Shane West) ja yhtyetoverinsa puhuvat useaan otteeseen kameralle kuin tv-dokumentissa, samoin keikkakohtauksissa on välillä pyritty autenttisten keikkataltiointien näkökulmaan. Mutta välillä taas ei.

Elokuvan ongelma onkin ohjaajan ilmeinen harjaantumattomuus. Monesti kohtaukset vaikuttavat liian lavastetuilta ja peruukit paistavat nuorten näyttelijöiden päässä. Usein taas rankkojen tai traagisten tositapahtumien käsittely kärsii tunnelman pettäessä: tuntuu kuin katsoisi television teinidraamaa à la Dawson's Creek. Parhaimmillaan filmi onkin juonenkäänteistä irrallaan, musiikin pauhatessa, liverepäisyjen tavoittaessa 70-luvun L.A. punkin vaarallista fiilistä.

Fiktiivinen musiikkielokuva

Perry Henzellin kulttifilmi The Harder They Come (1972) on osaltaan vastuussa reggae-musiikin ja -kulttuurin leviämisestä ympäri maailman. Etenkin aikoinaan kädestä käteen kopiona levinneen filmin soundtrack on yksi tunnetuimpia alan julkaisuja, muassaan pääosanesittäjä Jimmy Cliffin laulama hävyttömän tarttuva nimibiisi. Vahva musiikillinen maine kuitenkin laiminlyö sitä, että elokuva on oikeasti blacksploitaation hengessä tehty karu tarina maalta kaupunkiin muuttavasta mutta väkivaltarikosten polulle ajautuvasta reggaelaulajasta. Omintakeisella neorealismilla tyylitelty elokuva kuvaa Jamaikan köyhänä ja väkivaltaisena, mutta ristiriitaisen rytmisesti sykkivänä saarena.

Festivaalin kotisivu: www.rokumentti.com