Moni kakku päältä kaunis

Tämänkertainen London Film Festival herätti pohtimaan elokuvateollisuuden armotonta ulkonäkökeskeisyyttä. Oikeanlaisen ulkonäön tavoittelu on kaksiteräinen miekka, sillä mitä hehkeämpi näyttelijä valkokangasta koristaa, sitä miellyttävämpi häntä on katsella, mutta toisaalta sitä helpommin katsojan silmät ja ajatukset myös pysähtyvät kimaltavan pinnan tasolle.

Ei koreassa kuoressa sinänsä mitään vikaa ole, mutta jos koko elokuva on pakattu niin siloiseen pakettiin, että se liukastelee katsojansa otteesta kylmänä ja onttona, ongelma realisoituu yllättävän äkkiä samaistumisen vaikeudeksi ja emootioiden puuttumiseksi.

Liian kivannäköinen?

Puhuttelevalla Häiden jälkeen (2006) draamallaan suomalaisellekin elokuvayleisölle tutuksi tullut Susanne Bier oli saanut Lontoon elokuvajuhlille uusimman elokuvansa Things We Lost in the Fire (2007). Nimekkäiden näyttelijöiden (David Duchovny, Halle Berry, Benicio Del Toro) tähdittämä elokuva on niin komea ja tyylikäs, että pramea ulkokuori peittää alleen kaikki potentiaalisesti voimalliset tunteet. Katsoja on ymmällään: valkokankaalle heijastetaan hyvin tehtyä draamaa, jossa käsitellään suuria teemoja kuolemasta rakkauteen, luottamukseen ja kaipaukseen, mutta henkilöhahmot ovat niin kivannäköisiä ja elävät niin hienoissa ympäristöissä, että teemat eivät tunnun uskottavilta. Särmikkäällä olemuksellaan edukseen erottuva Del Toro varastaakin joka ikisen kohtauksen, joissa hän on läsnä. Muuten Things We Lost in the Fire näyttää hyvältä, muttei tunnu juuri miltään.

Sama ongelma vaivaa Sean Pennin tositapahtumien ja Jon Krakauerin samannimisen kirjan (1996) inspiroimaa ohjaustyötä Into the Wild (2007). Christopher McCandless (1968–1992) oli parikymppinen, korkeasti koulutettu nuorukainen hylätessään kaiken ja kadotessaan erämaahan. Maansa onton materialismin turhauttama nuorukainen päätti kääntää selkänsä keskiluokkaiselle amerikkalaiselle unelmalle töineen, perheineen ja kuukausiansioineen, lahjoittaa säästönsä hyväntekeväisyyteen ja aloittaa pitkän ja vaiherikkaan liftauksen kohti Alaskaa. Matkan varrella älykäs ja herkkä nuori mies kohtasi lukuisia ihmisiä, joihin kaikkiin hän teki lähtemättömän vaikutuksen.

Christopher McCandlessin kohtalo on poikkeuksellisen kiinnostava, mutta valitettavasti Sean Penn hukkaa tarinan potentiaalin pääosanäyttelijävalinnallaan, taajaan toistettuina tehonsa menettävillä hidastuksilla ja kömpelöllä dialogilla. Emil Hirsch on yksinkertaisesti liian nätti ja näyttelijänä ulkokohtainen suoriutuakseen uskottavasti ristiriitaisen ja ilmeisen älykkään esikuvansa roolista. Lähestulkoon jokaiseen kohtaukseen ympätyt hidastuskuvatkaan eivät jatkuvasti toistettuna tehokeinona tehosta lopulta mitään muuta kuin itseään. Lisäksi elokuvaa vaivaa asioiden puhki selittäminen ja sen dialogia lievä muka-älyllisyys, jotka viimeistään vieraannuttavat katsojan ja valuttavat hienon tarinan hukkaan.

Fatih Akinin (Suoraan seinään, 2004) Edge of Heaven (2007) toistaa viime vuosina turhauttavan tutuksi käynyttä monijuonisen käsikirjoituskikkailun kulunutta kaavaa. Laajalle leviävä tarina ei ole riittävän kiinnostava elokuvan kahden ja puolen tunnin kestoa perustelemaan, eikä pääosanäyttelijöiden näyttävä ulkomuoto ainakaan lisää tarinan ja sitä elävien henkilöiden uskottavuutta. Elokuvan keskeisintä pääosaa nuorena ja vahvana vastarintataistelijana näyttelee nimittäin nuori Nurgul Yesilcay, jonka esittämän hahmon ulottuvuudet peittyvät naisen rintavarustuksen ulottuvuuksien hämmästelyyn.

Söpöä ja liian söpöä

Jason Reitmanin (Thank You for Smoking, 2005) ohjaaman Junon (2007) samanniminen päähenkilö on rasavilli poikatyttö nuoren naisen kehossa. Ristiriita vain kärjistyy Junon ja poikaystävä Michaelin ekan kerran johtaessa raskauteen. Nasevan ja nuorekkaan dialogin varassa kulkeva nörtteihin älykkönuoriin keskittyvä komedia kertoo tutun aikuistumistarinan varsin sympaattisella tavalla. Ennen kaikkea Juno on nuoren Ellen Pagen elokuva. Page on kovassa nousussa oleva taskukokoinen söpöläinen – särmistään ja sanavalmiudestaan huolimatta ajoittain jopa hieman liiankin söpö nuori näyttelijälupaus. Kaiken kaikkiaan Juno on kuitenkin varsin mainio komedia vahinkoraskauden kasvattavista seurauksista.

Kovin söpöksi laimenee Cannes-palkittu japanilaiselokuva Mourning Forest (2007). Vanhuksen ja tämän hoitajan merkillisestä metsätaipaleesta pintatasollaan kertova visuaalisesti ilmava elokuva tukehtuu miespääosassa kompastelevan Shigeki Udan kammottavan kehnoon näyttelemiseen. Seniiliksi elokuvan synopsiksessa luonnehdittu vanhus muuttuu Udan kaltoin kohtelemana vähämieliseksi örisijäksi.

Säröissä on voimaa

Täysin silkkoa eivät Lontoossa tarjoillut elokuvat sentään olleet. Ulrich Siedlin Import Export (2007) on haikeassa ankeudessaan huvittavuuteen asti raastava kuvaus siirtolaisuuden säännöttömästä, edestakaisesta liikkeestä.

Boy A (2007) on John Crowleyn vähitellen avautuva tarina nuoren pojan uudesta alusta. Chrisin raskasta menneisyyttä on vaikea uskoa sen vähitellen alkaessa hahmottua kaikessa karmeudessaan – siksi vastuuntuntoinen, herkkä ja huomioiva nuorukainen entisestä rikollisesta on kasvanut. Nuoren Chrisin roolissa loistaa suurenmoisen sävykäs Shaun Evans, mutta sen kantavaksi voimaksi muodostuu Katie Lyons, jonka elokuvanäyttelijälle epätavanomaisen ulkonäön ja hauskan ja fiksun persoonallisuuden yhdistelmä on vastustamaton.

Wolfsbergen (2007) on hollantilaisohjaaja Nanouk Leopoldin tasapainoinen tutkielma ruumiillisuudesta, rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Vastakohtien kautta suurten teemojensa syvyyksiä lähestyvä elokuva kasvaa kauniiksi ja monitasoiseksi kertomukseksi, jossa ruumiillisuuden monet ulottuvuudet avautuvat vajavaisten kehojen, rakkaus yksinäisyyden, elämä kuoleman ja kuolema elämän kautta.

Water Lilies (2007) on tapahtumien tasoltaantavanomainen nuorten tyttöjen kasvutarina, mutta se on toteutettu niin vastustamattomalla luontevuudella, että kyseessä on kiinnostavin esikoiselokuva pitkiin aikoihin. Nuoret näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hienosti ja ohjaaja-käsikirjoittaja Céline Sciamma todella tietää mistä puhuu kertoessaan nuorten tyttöjen kasvusta aikuisiksi naisiksi. Uskottavan särmikäs näyttelijäkaarti ja tarinan voimaan luottava ohjaustyö tekivät Water Liliesistä yhden tämänvuotisen London Film Festivalin hienoimmista elämyksistä.