Valkoinen koira kotikatsomo

Rasistiset kannanotot ovat olleet jälleen julkisuudessa Suomen hallituksen uusimpien kohujen myötä. Ihmisten suhtautuminen ei tunnu muuttuneen sitten 1960-luvun kansalaisoikeusliikehdinnän, jolloin rotuerottelu nousi kansainväliseksi puheenaiheeksi. Yhteiskunnallisena kysymyksenä rasismin opittuihin tapoihin otettiin kantaa myös elokuvissa.

Amerikkalaisten genre-elokuvien ohjaaja Samuel Fuller toimi pääosin studiosysteemin ulkopuolella independent-tekijänä. Hän kertoi voimakkaita tarinoitaan usein kontroversiaaleista aiheista kuten rasismista keskellä Korean sotaa (Teräskypärä, 1951), rotuerottelupolitiikasta mielisairaalan mikroyhteiskunnassa (Shokkikäytävä, 1963) sekä prostituoidun syrjinnästä pikkukaupungissa (Alaston suudelma, 1964). Hänen ohjaajanuransa amerikkalaisen kauden päättänyt Valkoinen koira (White Dog, 1982) onnistui ajankohtaisen aiheensa lisäksi kunnioittamaan studioelokuvaa ja sen tekijöitä aina eläintenkouluttajia myöten.

Fullerin elokuville tyypillinen allegorisempi käsittely siirtyi syrjään Valkoisessa koirassa, joka on kesän ajan katsottavissa Yle Areenassa. Romain Garyn romaanin Chien Blanc (1970) innosti läpi tuotantonsa rasismia vastustanutta Fulleria ohjaamaan viimeisimpiin kuuluvan teoksensa, joka kertoo tummaihoisia kohti hyökkäävästä tappajakoirasta. Garyn tarinan inspiroimana Fuller laati elokuvansa käsikirjoituksen yhteistyössä käsikirjoittaja-ohjaaja Curtis Hansonin kanssa.

Nuori näyttelijänalku Julie Sawyer (Kristy McNichol) törmää Los Angelesin kukkuloilla ajaessaan valkoiseen saksanpaimenkoiraan, jonka hän ottaa hoteisiinsa. Uutta emäntäänsä raivokkaasti puolustava koira paljastuu mustien kimppuun hyökkääväksi taistelukoiraksi. Koiransa uudelleen kouluttamiseksi Julie turvautuu afroamerikkalaisen eläintenkouluttaja Keysin (uransa huippuroolissa Paul Winfield) apuun, jolla on oma missio valkoisten koirien käyttäytymisen muuttamiseksi.

Tunnelmaltaan idyllisenä (eläin)rakkauden sävyttämänä draamana alkavan elokuvan synkempiä konnotaatioita ennakoi öistä maisemaa ja jyrkkiä kulmia hyödyntävä kuvaus, joka yhdistyy Ennio Morriconen painostavaan scoreen. Valkoisen koiran musiikissa sekä luottamusta ja uhkaavuutta ilmentävissä oivallisissa eläinnäyttelijöissä on paljon yhtäläisyyksiä samana vuonna julkaistuun John Carpenterin elokuvaan The Thing – ”se” jostakin.

Valkoinen koira sijoittuu amerikkalaisten herttaisten eläinelokuvien sekä ihmisiä vastaan nousevista eläimistä kertovien teosten välimaastoon. Se on realistinen kuvaus rakkaudesta omaan koiraan ja siinä pohditaan myös lemmikkien pitämisen ja hylkäämisen eettisiä puolia. Julie on sinisilmäisen naiivi uskoessaan koiransa mahdollisuuteen muuttua, kun taas Keys edustaa pragmaattisempaa, mutta ei yhtään vähemmän tunteellista lähestymistapaa kouluttamiaan eläimiä kohtaan. Eläintenoikeudet, joita ihmiset hyväksikäyttävät omiin tarkoitusperiinsä toimivat metaforana rasismin ajatusten tarttumiselle ja periytymiselle yhteiskunnassa.

Teknisesti hallittuna ja paikoitellen ylidramatisoituna Paramount Picturesin tuottamana suuren yleisön elokuvana Valkoinen koira kuitenkin vedettiin pois laajemmasta levityksestä Yhdysvalloissa. Rasismin vastainen elokuva joutui väärinkäsityksen vuoksi kansalaisoikeusliikkeen boikotoimaksi. Vastaanotto vaikutti musertavasti Fulleriin, joka muutti Ranskaan ja elokuva jäi hänen viimeiseksi amerikkalaiseksi tuotannokseen.

Valkoinen koira sisältää Fullerin töissä toistuneita aiheita sotatraumojen käsittelystä, kuten rankkurin luona nähtävästä koirien lopettamiseen käytetystä ”kaasukammiosta” aina uskonnolliseen symboliikkaan asti. Usko ei kuitenkaan auta rasismia vastaan vaan kova työ pinttyneiden toimintatapojen muuttamiseksi, minkä hinta voi joskus olla liian korkea. Minimalistinen elokuva pääsee lähelle jo mainittuja Fullerin uran huipputöitä ja on hyvä osoitus kuinka inhimilliset ja tunteella kerrotut tarinat eivät tarvitse tuekseen ylimääräistä kikkailua, johon monissa aikakauden amerikkalaiselokuvissa sorruttiin.

Yle Areenasta Sodankylän parhaat -sarjan alta löytyvän elokuvan johdannoksi voi katsoa yöttömän yön auringon alla vuonna 1986 vierailleen Fullerin perintöä ja merkitystä avaavan haastattelun.