The Snowman kotikatsomo

Lumiukon ilmestymisestä ei ole ehtinyt kulua vielä vuottakaan, mutta sen poikkeuksellisen ongelmallisesta tuotannosta on ehtinyt tulla jo käsite. Jo Nesbøn suosikkikirjaan perustuvan elokuvan saatua murska-arviot kriitikoilta kautta maailman ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredsson paljasti Norjan yleisradioyhtiö NRK:lle, ettei hän oikeastaan ehtinyt kuvata koko elokuvaa.

Ohjaajan mukaan jopa 15 prosenttia käsikirjoituksesta jäi kuvaamatta, kun kuvauspäivät loppuivat ja tuotantotiimin piti lähteä Norjasta. Leikkaajat joutuivat työstämään elokuvan kasaan siitä materiaalista, mitä heillä oli, ja joitakin juonen kannalta oleellisia pätkiä jouduttiin parsimaan kasaan jälkituotannossa. Ei tule äkkiseltään mieleen toista tämän mittaluokan elokuvaa, jossa näin olisi käynyt.

Yleensä Hollywood-elokuvatuotannoilla on varaa maksaa ylimääräisistä kuvauspäivistä. Toisen ääripään esimerkiksi voi nostaa World War Z:n (2013), jonka budjetti karkasi käsistä kalliiden uudelleenkuvausten vuoksi, kun kuvausten päätyttyä tekijät tajusivat, ettei valmiissa elokuvassa ole kunnollista loppuratkaisua. Mutta se onkin ääriesimerkki.

Syy sille, että tuottajat olivat nihkeämpiä Lumiukon budjetin paisuttamisen suhteen, on todennäköisesti siinä, että elokuvasta ei odotettu jättihittiä vaan luotettavaa keskibudjetin elokuvasarjaa Tom Cruisen tähdittämien Jack Reacher -elokuvien tapaan.

Studio ei luottanut elokuvaan niin paljon, että olisi ollut valmis satsaamaan norjalaisdekkarifilmatisoinnin tuotantoon enemmän kuin 35 miljoonaa. Toiseen nordic noir -dekkariin perustuvan Hollywood-filmatisoinnin Girl with the Dragon Tattoon (2011) tuotantobudjetti oli melkein kolme kertaa suurempi ja hyvistä arvosteluista huolimatta kallis elokuva jouduttiin lopulta kuittaamaan kaupalliseksi tappioksi.

Sitten itse elokuvaan. Paperilla Lumiukon pitäisi olla vähintään laadukas mysteerielokuva. Ohjaaja Alfredssonin edellinen elokuva oli John Le Carrén kirjan elokuvasovitus Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011), joka on monimutkaisen juonikerronnan tasolla mestarillinen. Lumiukon pääosassa nähdään yleensä huonoissakin elokuvissa kirkkaana loistava Michael Fassbender. Elokuvan on leikannut kolminkertainen Oscar-voittaja Thelma Schoonmaker (Kuin raivo härkä, Mafiaveljet) ja sivuosissa nähdään muun muassa Charlotte Gainsbourg (Antichrist, Nymphomanic) sekä J. K. Simmons (Whiplash).

Nimekkäästä tekijäkaartista huolimatta vahvasti juoneensa nojaava murhamysteeri on täynnä juoniaukkoja ja päättömiä sivujuonia. Sen päähenkilö, norjalaisetsivä Harry Hole, pysyy läpi elokuvan etäisenä. Temaattinen sisältö jää epämääräiseksi, vaikka sellaista mukana onkin. Ja murhaajan henkilöllisyyteen antavat vihjeet – niitä on niin vähän, että niiden havaitseminen voi vaatia toisenkin katselukerran.

On myös perusteltua sanoa, että kokonaisen juonenkin kanssa Lumiukko olisi voinut olla pettymys. Sen visuaalinen ilme saa Norjan näyttämään talven ihmemaalta nordic noir -viihteelle ominaisen synkeän realismin sijaan, ja osa kaupunkikuvista näyttää nukkekotimaisen keinotekoisilta ja autioilta. Mukana on myös useita kökköjä gore-efektejä, jotka lähinnä huvittavat kokenutta leffakatsojaa.

Fassbender yrittää vähäeleisesti puristaa tunnetta omaan hahmoonsa, mutta jo lähtökohtaisesti alkoholisoituneen rikosetsivä Harry Holen rooli on esittäjälleen epäkiitollisen kliseinen. Ärsyttävällä tavalla elokuva tuntuu myös olettavan, että katsojat tuntevat jo entuudestaan Nesbøn rikosromaanien hahmot, koska heidän väliset suhteensa, heidän taustansa ja motiivinsa jäävät epämääräisiksi.

Lumiukko on kiehtova esimerkki siitä, mitä elokuvalle tapahtuu, jos projektia ei viedä kunnolla loppuun, ja hetkittäin se ”onnistuu” olemaan oikeasti viihdyttävällä tavalla huono elokuva. Siitä huolimatta masentaa ajatella, että 35 miljoonaa meni sellaisen elokuvan tekemiseen, jonka sisällöstä kukaan tuotantopuolella ei lopulta välittänyt pätkääkään. Kaikille elokuvan tekemiseen osallistuneille Lumiukko tulee varmasti jäämään mieleen silkkana ajanhukkana.