Stalker kotikatsomo

Maailma, jossa henkiset arvot ovat kuihtuneet liki olemattomiin, on ynseä paikka. Näin ainakin Andrei Tarkovskin Stalkerin perusteella. Elokuva on haikea kuvaus elämästä henkisellä kaatopaikalla.

Kirjailija ja tiedemies matkustavat oppaansa Stalkerin kanssa läpi joutomaan. Päämääränään heillä on päästä vyöhykkeelle, missä sijaitsee huone, jossa vierailijan kaikki toiveet toteutuvat. Matka on vaivalloinen ja täynnä vaaroja. Varomaton matkaaja voi menettää järkensä.

Stalkerissa on unenomainen ja mystinen tunnelma. Katsojille ei koskaan kerrota, pitääkö legenda huoneesta paikkansa. Huone on symboli, mutta se voidaan ymmärtää sen mukaan, sattuuko sitä tulkitsemaan uskonnolliselta, tieteelliseltä tai kulttuurihistorialliselta pohjalta.

Tämänlainen valinta on myös matkaan lähteneiden edessä. Matkaoppaana toimiva Stalker on lapsenomaisen hyväuskoinen. Hän uskoo vankkumatta ja kirjaimellisesti huoneen myyttiin. Kirjailija ja tiedemies edustavat taas modernia järkeä, eivätkä usko silmänkääntötemppuihin. Matka pakottaa heidät pohtimaan omia vakaumuksiaan.

Stalkeria ehdittiin epäillä aikanaan kommentaarina Neuvostoliiton tavoista tukahduttaa henkistä ja älyllistä keskustelua. Tarkovskilla oli kunnianhimoisemmat tavoitteet mielessä. Pohdinnan alla on hengellisyyden merkitys maailmassa, jossa kaikki selitetään luonnontieteen ja sivistyksen kautta. Jos minkäänlaista uskoa ei ole, mitä ovat hengelliset kokemukset ja miten niitä on mahdollista edes välittää.

Vastaus löytyy ympäristöstä, jossa urbaani ja luonto asettuvat vastakkain. Matka alkaa postapokalyptisesta helvetistä, mutta siirtyy seesteiseen luontoon. Luonnosta tulee vapauden ja lohdun tyyssija, jossa ihmisellä on mahdollista löytää itsensä ja sisäinen rauhansa. Kuten aina, Tarkovski laajentaa sielunkysymykset perinteisesti käsitetyn uskonnon ulkopuolelle joksikin, mikä rakentaa ihmisyyden perustaa.

Pessimistinen Stalker ei siis ole vaan murskaavan melankolinen. Viitteitä annetaan myös siitä, että toivon ja uskon rippeitä on mahdollista tuoda mukanaan takaisin kolkkoon arkeen. Jos on uskoa ihmisiin ja elämään, on myös toivoa tulevaisuuden suhteen.

Tarkovski on pesunkestävä romantikko ja kyynikoille hänen harras otteensa voi tuntua taivuttelevalta. Stalker on täynnä hidasta ja viipyilevää kuvakerrontaa. Aika tuntuu pysähtyneen ja maailma saa jopa myyttisiä mittasuhteita. Ohjaaja ei kuitenkaan koskaan sanele, miten katsojan pitäisi maailmaa katsoa. Hän herättelee meitä avaamaan itsemme esitetyille kysymyksille. Huoneesta ei kukaan lähde tyhjin käsin.

Audiovisuaalisena kokemuksena elokuva on myös ainutlaatuinen. Mystistä matkaa ei kuvata vippaskonstein vaan koruttomuudella. Siksi unenomainen pyrähdys toiseen maailmaan kestää aikaansa.