Spider-Man: Brand New Day
KotikatsomoVauhdikas ja tunteikas Hämis-seikkailu, jossa on paljon täytteitä mutta hyvä jälkimaku.
Seittisingon odysseia
Odysseuksen odysseia kesti kaksikymmentä vuotta, mutta MCU-elokuvamaailmassa suoriudutaan rivakammin. Peter Parker, spektaakkelimainen Hämähäkkimies (Tom Holland) on viettänyt neljä vuotta putkeen pelkkänä Hämiksenä. Lukioajat ovat takana ja raskas työelämä on vaatinut veronsa. Hämis on huhkinut yötä päivää sankaritekoja tekemässä, on täysin burn outin partaalla ja kehokin on niin stressaantunut, että Hämis on saanut ihka uusia supervoimia. Kävisipä näin myös tosielämässä.
Koko maailma, paras kaveri Ned (Jacob Batalon) ja tyttöystävä MJ (Zendaya) mukaan lukien, on kirjaimellisesti maagisesti unohtanut, että koko Parkeria on ollut olemassakaan. Samalla Spider-Man: Brand New Dayssa on saatu nollattua edellisen kolmen elokuvan henkilödraamojen kehityskaari yhtä tarpeettomasti kuin sarjakuvatarinassa Brand New Day, josta elokuvakin on nimensä saanut.

Jälkimmäinen oli surkea fiasko, jossa Parker myi avioliittonsa itse Mefisto-paholaiselle säilyttääkseen salaisen identiteettinsä. Kiitos Ikuisuudelle, että elokuva ei niin typerää juonikuviota seuraa, vaikka Mefisto onkin Ironheart-sarjassa vilahtanut Sacha Baron Cohenin esittämänä. Sen sijaan teos on vauhdikas, näyttävästi toteutettu ja jopa hetkittäin tunteikas supersankariseikkailu, joka vie Hämiksen hahmoa vähän eteenpäin ja rakentaa samalla MCU:n uutta ja tulevaa suuntaa ilman, että se tuntuu väkinäiseltä mainostamiselta.
Periaatteessa tarinan ei pitäisi toimia ollenkaan, sillä siinä on äkkiseltään katsottuna aivan liian monta juonenkäännettä, hahmoa ja tarinankaarta. Lisäksi kesken elokuvan Hämis katoaa maisemista pitkäksi aikaa ja pääfokus siirtyy eräälle nuorelle naispuoliselle punatukkaiselle mutantille (Sadie Sink), jonka tarinaa pohjustetaan huolella ja jonka voi kokea varsinaiseksi naispääosaksi Zendayan jäädessä lähinnä neidoksi pulassa.
Palaset ovat kuin eri palapeleistä, mutta silti ne oudosti loksahtavat toisiinsa. Jättipottihan elokuvasta tuli yli 2,5 miljardin lipputuloilla. Sellaista tuskin kukaan odotti, mutta rosoisuus ja eriparisuus yhdessä linjakkaan tuotannon kanssa tuovat onnistuneen lopputuloksen. Ohjaaja Destin Daniel Cretton pitää jämptisti ohjat käsissään. Kuten erinomainen Wonder Man -televisiosarja osoitti niin Cretton ymmärtää hyvin henkilöohjauksen ja erityisesti eriparisten miespääosien draamakohtauksien päälle.

Myös sivuhahmoissa on katto korkealla ja seinät leveällä. Alkukohtauksessa käydään muutamassa hetkessä läpi konnakavalkadi, joista ei muuta muistoa jää kuin jo myynnissä olevat Lego-tuotepaketit. Hiukan isomman roolin saavat Skorpioni sekä Käsi-ninjaklaanin poppoo, joka yleensä yhdistetään Daredevilin tarinoihin mutta jota kelpaa Parkerinkin pätkiä kasaan. Eivät sentään hajoa savuna ilmaan kuten klassisissa Frank Millerin sarjakuvissa.
Hämiksen rinnalla häärivät niinkin erilaiset hahmot kuin murskausmoodissa nähtävä Hulk (Mark Ruffalo) sekä vigilantti Tuomari (Jon Bernthal). Jälkimmäinen on tarinan outolintu, sillä edellisessä tuoreessa esiintymisessään, K18-ikärajan tv-spesiaalissa The Punisher: One Last Kill (2026) Tuomari oli harhoja näkevä, itsemurhaa hautova mielenterveysongelmainen psykopaatti. Siinä Tuomari niitti kotikatunsa raggareita ja jengiläisiä hengiltä niin paljon ja brutaalisti, että jopa Charles Bronson elokuvassa Väkivallan vihollinen 3 (1985) jää kakkoseksi. Nyt Tuomari on Hämis-ikärajaan sovitettu lauhkeampi liittolainen. Saa Tuomari sentään sanoa pari rumaa sanaa.
Kaikesta A-luokan toimintaviihteestä huolimatta elokuvan olennainen ydin on Tom Hollandin esittämä Peter Parker. Holland kilvoittelee vahvasti kaikkien aikojen parhaan Parkerin roolisuorituksesta yhdessä Tobey Maguiren kanssa, ja Holland kanavoi hyvin epävarmaa, työhönsä uppoutunutta nuorta aikuista miestä joka lopulta tajuaa, että ystävät ja läheiset tuovat elämään merkityksen. Näissä kohtauksissa on lämminsävyinen häivähdys sitä nuorta miestä, jonka Stan Lee ja Steve Ditko 1960-luvulla sarjakuviin loivat ymmärtäen, että Parkerin siviilielämä merkitsi lukijoille enemmän kuin Hämiksen seikkailut.


