Shall We Dance? kotikatsomo

Länsimainen tietoisuus japanilaisesta elokuvasta on pitkään levännyt Toho-yhtiön tuottamien halpojen hirviöleffojen ja yksittäisen mestariohjaajan, Akira Kurosawan, elokuvien varassa. Tiedot japanilaisen elokuvatuotannon laajuudesta ja laadukkuudesta ovat suurista kulttuurieroista johtuen vähäisiä, vanhentuneita - ja osittain jopa suorastaan vääristyneitä. Viime vuosien aikana tapahtunut japanilaisen elokuvan maailmanvalloituskiertue on kuitenkin osoittanut tuotannon laadukkuuden aina komediasta huipputason animaatioon. Masayuki Suon ohjaama Yhdysvalloissakin moneen otteeseen vuoden parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi palkittu hyväntahtoinen ja raikas komedia Shall We Dance? onkin suoranainen malliesimerkki Japanin maailmanvalloittajista. Tasaisten ja jo puuduttavien jenkkileffojen jälkeen onkin mukava tutustua hieman erilaiseen romanttiseen rakkaustarinaan.

© 1997 Miramax

Vaikka Shohei Sugiyama (Koji Yakusho) on saavuttanut kaiken haluamansa elämässään, perheen, oman asunnon ja uraputkessa olevan valkokaulustyöpaikan, hän on masentunut ja onneton. Joka iltaisena ilona, matkatessaan junassa töistä kotiinsa Shohei ihailee ohitse kiitävän tanssikoulun ikkunnassa surullisen näköistä kuvankaunista tanssijaa, Tamiyo Kusakari’a (Mai Kishikawa). Eräänä päivänä, kaukorakkautensa inspiroimana Shohei uskaltautuu astumaan tanssikoulun ovesta… ja löytää uudelleen elämänilonsa.

Kulttuurierot kohteena

Japanissa seuratansseihin suhtaudutaan erittäin varauksellisesti. Kulttuurissa, jossa puolisonsa kädestä pitämisestä pitäydytään julkisuudessa ja jossa rakkaudentunnustukset ovat harvinaisuuksia, katsotaan karsaasti myös tanssin ystäviä, jotka leimataan hätäisesti ja tietämättömyydestä perversseiksi ja muutenkin hieman omalaatuisiksi. Masayuki Suon kolmetoista kansallista Oscaria voittanut ja vuoden 1996 Japanin katsotuimmaksi leffaksi noussut ohjaus käsitteleekin täysin samaa teemaa, itsensä voittamista, kuin brittiohjaaja Peter Cattaneo omassa palkitussa ja yllättävänkin suosituksi nousseessa viime vuoden hittileffassa The Full Monty / Housut pois. Englantilaisten työttömien terästyöläisten kehittämä nopea rikastumiskeino vastaakin sävähdyttävyydellään japanilaisen julkisuudessa esittämää tunnustusta seuratanssin ystäväksi, saati sitten julkista esiintymistä parketilla.

Siinä missä Cattaneon leffan sankarit aloittavat harjoittelunsa piilossa silmien alta päätyäkseen lopulta heittämään julkisesti vaatteensa pois estradilla, Japanin kansainvälisesti tunnetuin näyttelijä Koji Yakusho hiiviskelee ympärilleen pälyillen kadun varjoista tanssikouluun päätyen lopulta parkettien puujalasta askeleensa suvereenisti hallitsevaksi partaveitseksi tanssahtelemaan asemalaitureille. Naispääosassa kiitävä japanilaisten tanssijoiden huippuihin kuuluva Tamiyo Kusakari tuo tarinaan todellisen silmänilon lisäksi haikeudentunnetta ja kaihoisuutta. Masayuki Suon ohjaus tanssiikin erinomaisesti vuoroin rakkauden ja draaman ja vuoroin komedian tahdeissa. Päänäyttelijäparin pyörähdellessä kaukorakkautensa kourissa, valkokankaalla sähläilevät koomisemmat hahmot vaatimattomammissa sivurooleissaan. Koomisuutta tarinaan tuo mm. Naoto Takenakan erinomaisesti tulkitsema konttorirotasta latinorytmien kiihekeiden rytmien tahdissa yli-ilmehtiväksi naistennaurattajaksi muuttuva tri Jekyll & mr. Hide -hahmo.

Onnistunut kommentointi

Masayuki Suon romanttinen komedia käsittelee leikkisästi ja hieman kommentoidenkin japanilaisessa kulttuurissa tarvittavia muutosvoimia. Kaikki mukava on tiukan säännösteltyä ja ennakkoluulojen pelossa kukaan ei uskalla uhmata vääriä totuuksia. Jäykistelevän ja kaavoittuneen perhe-elämän kilpailijaksi nouseekin leffassa elämän riemua täynnä oleva tanssin ja ilon maailma, jossa tunteiden näyttäminen on sallittua, jopa suotavaa. Leffan "opetus" tarjoaa myös uusia totuuksia miesten muuten hallitsemasta yhteisöstä. Tanssilattialla mies ja nainen joutuvat luottamaan tasa-arvoisesti toinen toisiinsa. Naiset pääsevätkin vain toisella (pahimmassa tapauksessa vain kuorossa) viululla soittamisen sijaan tasavertaiseksi esisoittajaksi. Ohjaaja nähtävästi haluaakin kommentoida tasavertaisen ilon ja tunteilun puolesta. Ja onnistuu tavoitteessaan.

Verkaalleen liikkellelähtevä Shall We Dance? ansaitsee ehdottomasti saavuttamansa laakerinlehtensä. Pienimmätkin sivuosahahmot ovat tarkkaan harkittuja ja rakennettuja. Vaikka pääroolin esittäjän vaimoa esittävä Hideko Hara jää ajoittain unohdukseen kerronnassa, Masayuki Suo kuitenkin onnistuu pienillä oivalluksilla luomaan hahmosta erittäin kokonaisen ja onnistuneen tarinaa loistavasti tukevan hahmon - joka avautuu helposti japanilaiseen kulttuuripiiriin kuulumattomallekin. Elokuvan tarina on kiehtova ja se on toteutettu laadukkaalla osaamisella. Päänäyttelijäparin saumatonta ja nauttittavaa tulkintaa, erittäin hyvää näyttelemistä on ilo ja nautinto katsella. Syyllistymättä ylilyönteihin tai amerikkalaisen leffan kliseistyneeseen loppuratkaisuvääntelyihin Shall We Dance? on positiivinen lisä videohyllyyn saapuvien leffojen, muuten niin tasaisen amerikkalaisen elokuvan, kirjossa.