River Queen kotikatsomo

Uuden-Seelannin historiaan mahtuu muutakin kuin lampaita ja Peter Jackson. Alkuperäisasukkaiden maorien kohtalo oli aikanaan sama kuin monien muidenkin alkuperäiskansojen, jotka vahvempi ja häikäilemättömämpi maahanmuuttajakulttuuri on jyrännyt omien etujensa nimissä. Ei sikäli, että tilanne olisi aina yksipuolisen mustavalkoinen, tai että "pahat valkoiset imperialistit" olisivat aina asialla, sortamassa ylevää ja neitseellistä alkuperäiskulttuuria.

Uudessa-Seelannissakin maorit olivat vanhana soturikansana aikoinaan varsin väkivaltaisia ja joihinkin heimotapoihin kuului jopa kannibalismi. Toisaalta brittien kolonisaatiokaan ei ollut aina kaunista katseltavaa, sillä sopimuksia rikottiin puolin ja toisin. 1860-luvulle sijoittuva River Queen kertoo oman näkemyksensä maorien viimeisistä taisteluista ennen heidän alistumistaan brittihallinnolle.

Sarah O’Brien (vahvan luonneroolin tekevä Samantha Morton) on kahden kulttuurin välissä oleva nainen, sotilaslääkärin tytär ja nuorena maoripojan kanssa lapsen saanut äiti. Äkillisesti kuolleen pojan maori-isoisä kaappaa poikalapsen maorien pariin. Vuosien saatossa tilanne kiristyy, kun maoripäällikkö Te Kai Po (Temuera Morrison) aloittaa sissisodan. Brittien puolella oleva maori, tarkk’ampuja Wiremu (Cliff Curtis) tietää Sarahin pojasta, mutta ei suostu kertomaan tarkemmin, ellei Sarah suostu hoitamaan sairastunutta heimopäällikköä.

Vincent Wardin ohjaus on erittäin runollista ja kaunista katsottavaa, Uuden-Seelannin kauniiden maisemien lipuessa kameran ohi kuin vuolaat virrat. Kerronta antaa vahvasti tilaa maoreille ja heidän kulttuurilleen, ja antaa heille äänen. Valinta on tietoinen, mutta siinä ovat omat riskinsä.

Vaikka maorien sotaisuus ja maskuliininen kulttuuri tuodaankin esiin peittelemättä, toisinaan heidät esitetään hieman liian "jaloina villeinä", miehuullisen sankarillisina ja kulttuuriltaan turmeltumattomina. Vastaavasti valkoisten joukot esitetään pääosin brutaaleina sortajina, ainoan poikkeuksen ollessa Sarahiin ihastunut irlantilaissotilas Doyle (Kiefer Sutherland).

Muuten elokuva on historiallisesti varsin tarkka. Te Kai Pon hahmo perustuu läheisesti oikeaan maoripäällikköön Titokowaruun, jonka taktiikat ja lopullinen kukistuminen tapahtuivat juuri niin kuin elokuvassakin viitataan. Maoreilla olisi ollut etulyöntiasema, mutta äkisti heimot hajaantuivat kesken sodan. Syynä saattoi olla, että Titokowaru totesi vastarinnan vain tuhoavan maorikulttuurin, tai sitten vain raadollisemmin se, että herra Titokowaru meni kuksimaan liittolaispäällikkönsä vaimoa kesken kampanjan.

River Queen on yhtä kaikki väkevätunnelmainen ja toimiva kokonaisuus, joka valottaa nykymuotoisen Uuden-Seelannin syntyhistoriaa kiinnostavalla tavalla. Kamerakulmat ja kuvaustyylit ovat sopusointuisia, ja ohjaajalla on selvästi sanottavaa. Ward ei ole tyytynyt ympäripyöreään hymistelyyn tai näennäiseen neutraaliuteen, mikä usein vaivaa historiallisesti kipeistä aiheista tehtyjä elokuvia Suomessakin. Kotimaassaan River Queen herätti kansallisesti kiihkeää keskustelua puolesta ja vastaan, ulkomailla elokuva antaa maorikulttuurista kiintoisan näkökulman.