Maniac kotikatsomo

"Videosaasta" (video nasties) oli 1980-luvun alussa Iso-Britannian mediassa syntynyt termi kohua herättäneille väkivaltaisille kauhuelokuville, joiden pelättiin tuolloin uutta tekniikkaa edustaneiden videokasettien muodossa päätyvän alaikäisten katseltaviksi. Keskustelu koski myös Suomea, jossa säädettiin vuonna 1987 poikkeuksellisen tiukka, alle 18-vuotiailta kiellettyjen elokuvien videolevityksen kokonaan kieltävä ennakkotarkastuslaki. Raakuuksien saksiminen ja kieltäminen toi kuitenkin kyseisiin elokuviin vain lisää kielletyn hedelmän makua.

Sittemmin ajat ovat muuttuneet: mainittu laki lakkasi olemasta vuoden 2001 alusta, ja Valtion elokuvatarkastamokin jäi hiljattain historiaan. Aikanaan shokeeraavat teokset on nykyisin mahdollista ostaa Anttilan hyllystä, eivätkä ne enää herätä niinkään pahennusta kuin nostalgian tunteita yli kolmikymppisissä aikuisissa. Salonkikelpoisuudesta todistaa myös teosten päivittäminen uudelle yleisölle – seuraavaksi uusintakäsittelyn on saamassa slasher-klassikko Maniac (1980), joka niin ikään kiellettiin ilmestymisaikanaan Suomessa.

Mitä uudelta versiolta sopiikaan odottaa, onhan William Lustigin ohjaama alkuperäisteos omalla matalamielisellä tavallaan edelleen melko tehokas tapaus. Elokuva kertoo äitinsä traumatisoimasta psykopaatista (Joe Spinell), jonka pakkomielteenä on murhata nuoria naisia ja kiinnittää heidän skalppinsa mallinukkejen päähän. Tyyliltään minimalistisen ja hidastempoisen elokuvan juoni käsittää lähes pelkästään tappajan sattumanvaraista vaanimista jo kliseiksi muodostuneilla tapahtumapaikoilla, kuten yöllisellä uimarannalla, autiossa metrossa, kylpyhuoneessa ja niin edelleen. Loput ajasta vietetään harhaisen päähenkilön asunnossa.

Jännitys huipentuu tasaisin väliajoin lähikuviin toinen toistaan inhottavammista silpomisista. Jotkin kohtausten erikoistehosteista aiheuttavat toki hymähtelyä nykykatsojassa, kun taas toiset ovat edelleen aidosti vastenmielisiä. Myös olemattomasta budjetista juontuvat pökkelöt näyttelijäsuoritukset sekä paikoitellen camp-henkinen musiikki saattaisivat tuoda toisentyyppiseen elokuvaan tahatonta komiikkaa, mutta Maniacissa ne vain lisäävät painajaismaista ja vinksahtanutta tunnelmaa. Iso osa painostavuudesta on myös pääosaa esittävän Spinellin ja elokuvan arkirealistisen lähestymistavan ansiota.

Pohjimmiltaan eksploitaatiohenkinen B-filmi ei missään nimessä ole suurta elokuvataidetta sanan perinteisessä merkityksessä. Se on silti lajityyppinsä edustajaksi poikkeuksellisen taitavasti tehty, eikä sen houreinen yhdistelmä verellä mässäilyä ja taiteellisempaa tyyliä ole paikoitellen kaukana Argenton, Bavan ja Fulcin vastaavista mestariteoksista. Ahdistavan sisältönsä vuoksi tätä yökötystä ei voi kuitenkaan suositella kuin kaikkein paatuneimmille alan harrastajille.