Lilo & Stitch kotikatsomo

Disneyllä on viime vuosina ollut tapana pelata varman päälle tuottamalla joko tuoreempien animaatioelokuvien jatko-osia tai vanhempien klassikkopiirrettyjen näyteltyjä uusioversioita. Uusi Lilo & Stitch edustaa kumpaakin. Alkuperäinen Lilo & Stitch on yli parinkymmenen vuoden ikäinen ja on ainakin nuoremman sukupolven silmissä vanha klassikko. Toisaalta franchise on tuore, koska Lilo ja Stitch seikkailivat sekä useassa tv-elokuvassa että piirrossarjassa, jotka ovat saaneet uuden elämän Disney+ -palvelussa.

Varman päälle ammentaminen franchise-mielessä ei silti automaattisesti tarkoita varman päälle ottamista taiteellisesti. Ainakin kun pitää mielessä, että lähes koko Disneyn tuotannon avainsana on suuren yleisön franchise, ei uniikkien taiteellisten luomusten julkaisu siitä huolimatta, että välillä nämä ovat yhdistyneet muun muassa osassa Pixarin tuotantoja. Välillä taas Disney on ajanut kurpitsavaunuilla metsään yrittäessään kosiskella liian monta ideologista nettihuutajaryhmittymää unohtaen sen, että kun toiselle kumartaa liikaa niin pyllistää toiselle.

Lilon ja Stitchin uusi tuleminen välttää sudenkuopat ja loikkaa iloisesti niiden yli. Teos on elokuvallisesti onnistunut ja tavoittaa ison osan alkuperäisen anarkistisesta ilottelusta. Samalla se laajentaa originaalin emotionaalista skaalaa. Koetut surut ja sekä lapsi- että aikuiskatsojalle välittyvät ristiriitaiset tunteet saavat syvemmän pohjan. Erityisenä korostuksena on laajennettu perheyhteys, jossa perheeseen kuuluu muitakin kuin ydinperhe, siihen voi kuulua vaikka olisi kirjaimellisesti muukalainen.

Uuden version viehätyksestä ja toimivuudesta ovat suurelta osin vastuussa alle kouluikäistä tytönvintiötä Liloa näyttelevä Maia Kealoha sekä hänen huoltajanaan toimivaa isosisko Nania näyttelevä Sydney Agudong.

Tuoreet näyttelijäkasvot virkistävät, ja erityisesti Kealoha on ilmiömäisen luonnollinen ja raikas. Hän on hyvä vastapari Chris Sandersin ääninäyttelemälle Stitch- avaruusriiviölle, jolle kehittyy elokuvan aikana omatunto. Sanders, alkuperäisen animaation ohjaaja, ääninäytteli Stitchiä aiemmissa tuotannoissakin ja muodostaa hyvän jatkumon vanhaan. Samoin aiemmat ääninäyttelijät, kuten Tia Carrere, piipahtavat elokuvassa muina hahmoina.

Pääparin kohdalla kaikki on siis viihdyttävässä ja emotionaalisessa tikissä. Teoksessa on kuitenkin korostettu monien sivuhahmojen, kuten avaruuden muukalaisten Jumban (Zach Galifianakis) ja Pleakleyn (Billy Magnussen) osuutta, mikä syö hieman tehoja. Toisaalta alkuperäisanimaatiossa häirinnyt avaruuden haikapteeni on nyt poissa, samoin kuin loppukohtaukseen ängetty megataisto tulivuorineen. Vauhtia riittää edelleen lopussa, mutta suitsutummin ja paremmin elokuvassa esitettyihin teemoihin sopien.

Uusi Lilo & Stitch miellytti myös pientä kriitikkoa, jolle näytelty versio oli ensimmäinen kokemus Liloon ja Stitchiin. Se innoitti kotikatselumaratoniin suoratoistopalveluiden parissa, jossa tuli katsottua alkuperäinen animaatio, sen jatko-osia sekä pari tv-sarjan osaa. Lopputulemana oli, että tuorein versio on paras mutta animaatio lähes yhtä hyvä. Nykysukupolven näkemys sekä yli miljardin dollarin lipputulot osoittavat, että näytellyillä uusioversioilla on paikkansa silloin kun ne tehdään huolella ja alkuperäistä teosta ymmärtäen.