Ken Park kotikatsomo

Larry Clarkin Ken Park synnytti meilläkin puhinaa vuosi sitten Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ja sitä seuranneen ensi-iltakierroksensa merkeissä. Mielipiteitä jakava suhtautuminen Clarkin elokuviin on ymmärrettävää. Toisille ohjaajan teokset ovat kompromissittomia nuorten kautta peilattuja tutkielmia yhteiskunnan rappiotilasta, kun taas toiset näkevät Clarkin pelkästään poroporvarillisia arvoja shokeeraavana tirkistelijänä. Kidsin (1995) kaltaiset teokset ovat joka tapauksessa terveitä ilmiöitä Hollywood-pumpulin pöyhimässä nuortenelokuvassa, jossa ongelmat kärjistyvät yleensä siihen kuka on koulun kaunein ja komein.

Mielestäni juuri Kids on Clarkin pitkistä elokuvista kiinnostavin ja ansioitunein. Ohjaajan eittämättömäksi meriitiksi on luettava kyky saattaa nuoret näyttelijänsä toimimaan aitoina henkilöinä. Kids oli myös tarinaltaan eheä ja johdonmukainen, mitä dokumentaristinen tyyli ansiokkaasti tuki. Elokuva antoi ymmärtää sanottavansa katsojan oman havainnoinnin ja pohdinnan kautta sortumatta halpahintaisiin hurskasteluihin tai alleviivaavaan moralisointiin. Kidsiin verrattuna Ken Park onkin haparoiva esitys ja ansaitsee huomattavasti perustellummin kritisointia taiteen varjolla tehdystä pornografisesta tirkistelystä. Tämän takia elokuva on törmännyt levitysongelmiin aina Amerikasta Australiaan asti.

Liekö juuri paljon polemisoitu yhteiskunnan pornografisoituminen syynä siihen, että viimevuosina seksin ja seksuaalisuuden visualisointi on tapaillut trendiä eroottisuuden riisumisesta ja vienyt kameran peittelemättömän lähelle itse aktia, kuten esimerkiksi Catherine Breillat on elokuvissaan tehnyt. Kyseessä taitaa olla myös vastaveto niin Hollywoodin pehmoerotiikalle kuin naisten esineellistämisellekin. Syvempää motiivia on tapailtu yksilöllisen ja yhteiskunnallisen pahoinvoinnin sekä valtakysymysten käsittelystä. Nähdäkseni seksuaalisuuteen liitetyn valta-asetelman ilmentyminä iloinen kullinlutkutus ja sitomisleikit ovat vain pinnallisia hutaisuja, joilla yritetään kalastella huomiota nännin näkemisestä järkyttyvien katsojien keskuudessa. Tematiikan käsittely on onnistunut paremmin, kun ihmisen hirviömäisyys on nähty kaikissa ja kaikkialla. Tässä yhteydessä rohkaisenkin tutustumaan jopa kouliintunutta katsojaa puistattaneeseen Gaspar Noén elokuvaan Irréversible (2002).

Vaikka seksuaalisuuden kuvaamisen kylmyys kaipaisikin jo vastapainoksi Bertoluccin Koskemattoman kauneuden (1996) kaltaista herkkää eroottisuutta, en niputtaisi Ken Parkin heikkouksia sen eksplisiittisistä seksikohtauksista – huolimatta edes siitä, että sukuelimillä ja niiden näpräämisellä ei ikinä tavoiteta tunteita, vain pelkkiä tuoksuja eli toimitaan fyysisen aistimaailman puitteissa, minkä jotkut hourupäät määrittelevät eläimellisyydeksi. Clarkin teoksen ilmeisin ongelma on seksikohtauksia enemmän siinä, että hän ei kykene vakuuttavasti sitomaan yksittäisiä henkilötarinoitaan johdonmukaiseksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Ken Park -nimisen pojan kuolema toimii yhteisenä nimittäjänä kaveripiirin edesottamusten kuvaamiselle. Heppoinen kehystarina ja lopun kaverusten yhteisestä seksihetkestä askarreltu sulkeuma eivät kykene rakentamaan erillisistä henkilötarinoista loogista kertomusta. Irtopalasista koottuna elokuva ei motivoi käsittelemäänsä seksuaalisuutta ja seksikohtauksia, jolloin ajatuksiin tulvii väistämättä pornografinen mielleyhtymä. Kertomuksellisuuden ontuminen hukuttaa sanottavansa sekavuuksiin, koskettavuutensa samaistumattomuuteen ja uskottavuutensa tarinoiden epäloogisuuksiin.

En lähtisi moittimaan niitä katsojia mielikuvituksettomiksi moralisteiksi, jotka eivät nielaise kaikkia Clarkin syöttejä. Vai mitä pitäisi ajatella asetelmasta, jossa perheenäiti valitsee rakastajakseen tyttärensä teini-ikäisen poikaystävän, jonka suuseksitaidot kuvastavat lähinnä kolmivuotiaan tapaa nuolla elämänsä ensimmäistä jätskitötteröä.

Useimmiten juuri virikkeettömyys ja älyllisten haasteiden puute johtaa ihmisen tekemään ahaa-elämyksen haarojensa välistä ja antautumaan helpolle hormonien hekumalle. Ken Park on tyhjänpäiväinen elokuva tyhjänpäiväisten nuorten tyhjänpäiväisestä elämästä. Tyhjänpäiväisyyden ja mitättömyyden kiro on Clarkin elokuvien koristelematon ja viiltävä ydin, jonka hyväksyminen tässä tapauksessa riippuu katsojan asenteesta ja sietokyvystä.