Kahden viikon iskuaika kotikatsomo

Nyt sekin on sitten nähty, että Hollywoodin romanttiseen komediaan on lätkäisty mukaan aimo läjä kakkahuumoria. Pelottavaa on se, että kakkaepisodi onkin yksi elokuvan kohokohdista. Muutoin tämänkertainen romantiikkapläjäys toistaa tavanomaisia kaavoja näyttelijävalinnoista lähtien. Tutut ja turvalliset maneerit omaavat Hugh Grant ja Sandra Bullock ovat olleet useammin kuin kerran mukana näissä "ympäri mennään ja yhteen tullaan" -ralleissa. Vaikka pääparin välinen kemia on yhtä innostavaa kuin maaseutumessut stadissa, pelastetaan sujuvalla ja nokkelalla dialogilla paljon. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Marc Lawrence osaa selvästi asiansa ja miehen käsialaa ovatkin muun muassa leffat Miss Kovis (2000) sekä Luonnon lait (1999), joissa Sandra Bullock huseeraa itseoikeutettuna tähtenä.

Kahden viikon iskuajassa asianajaja Lucy Kelson (Sandra Bullock) taistelee pienten ihmisten puolella suuria ja pahoja yhtiöitä vastaan, ja yhyttää seuraavaksi vastustajakseen rattopoikamiljonääri George Waden (Hugh Grant). Muutaman nopean käänteen jälkeen Lucy päätyy työskentelemään Georgen huippupalkattuna, mutta ylityöllistettynä asianajajana. Miehen itsekeskeinen ja välinpitämätön elämäntapa saa Lucyn raivon partaalle ja eipä aikaakaan, kun tytsy ilmoittaa eroavansa. Kaiken nahistelun tuohinassa pääpari ottaa ja ihastuu toisiinsa vastoin kaikkea järkeä. Lopputulos ei tietenkään ole millään tavoin arvattavissa.

Ilottelusta Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) ikuisesti muistettava Hugh Grant vetää tyypillistä hämmentyneen ja flegmaattisen oloisen poikamiehen rooliaan turhia revittelemättä. Tämän ja useita muita samantyylisiä elokuvia tuottanut naapurintyttö Sandra Bullock ei (edelleenkään) onnistu yllättämään katsojaa millään tavalla, vaan törmäilee ruukkukasveihin ja kuorsaa kännissä huulet somasti mutrulla. On hämmästyttävää ja suorastaan ärsyttävää katsella kuinka Bullockin esittämät, yleensä vahvat ja työssään pätevät roolihahmot, laitetaan käyttäytymään kuin tyhjäpäiset teinibimbot mitä epäloogisimmissa tilanteissa ja rakastumaan sovinisti-idiootteihin. Tällaisilla esikuvilla ei sukupuolten välistä tasa-arvoa huimasti edistetä, eikä kai ole tarkoituskaan.

Puuduttavan vakiokomedian lomassa jaellaan siellä täällä pieniä, hykerryttäviä viihdepalasia. Poliittisesti ja sisällöllisesti iskevä Bush-viittaus, päähenkilöiden omaleimainen itseironia ja muutama hauska sivuhahmo, kuten Lucyn ikuisesti kinastelevat vanhemmat, lisäävät soppaan suolan. Pakollinen musta sidekick-hahmo vähentää ilmiselvyydellään pisteitä, mutta Donald Trumpin cameo-rooli ja henkeäsalpaavan lahjakkaan Norah Jonesin "live-esitys" tuovat plussia. Useammasta poliittisesta (Bush-)vitsistä olisi irronnut kolmaskin tähti!