District 9 kotikatsomo

Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Neill Blomkamp ohjasi muutama vuosi sitten lyhytelokuvan, jossa avaruudesta saapui Johannesburgiin muukalaisrotu. Muukalaiset eivät olleet valloittajia saatikka kosmisesti kehittyneitä oppaita ihmiskunnalle vaan onnettomia pakolaisia, jotka asutettiin omaan slummiinsa. Nyt Blomkamp palaa aiheeseen täyspitkän elokuvansa voimalla.

Elokuvan tuottanut Peter Jackson kaavaili Blomkampia alun perin Halo-tietokonepelistä tehtävän elokuvasovituksen ohjaajaksi, mutta hanke meni puihin. Voisi sanoa onneksi, sillä siinä missä tietokonepelien sovitukset ovat lähes kauttaaltaan elokuvallisesti epäonnistunutta roskaa, District 9 on erittäin omaperäinen, teemoiltaan monitahoisen kiinnostava ja vakuuttavan vaikuttava tieteisteos.

District 9:n keskeisimpiä teemoja ei itse asiassa ole apartheid, vaikkakin rapumaisia kuhnurieläimiä muistuttavat alienit onkin asutettu omaan slummiinsa erilleen muusta väestöstä, ja apartheid-teema mukana onkin. Sen sijaan elokuva pureutuu apartheidinkin taustalle, ja yleisesti ottaen ihmisten (ja muukalaisten) luokittelun, erottelun, vastakkainasettelun ja epäinhimillisen riistämisen käsitteisiin. Hyvin harvoin syyt toisten alistamiseen ja sortamiseen ovat puhtaan ideologiset vaan pikemminkin taloudelliset. Riistossa on kyse vallasta, oli riisto minkä muotoista ja minkä nimistä tahansa.

Blomkampin teoksen ytimessä on Multinational United -suuryritys, armeijan kanssa tiukasti yhteistyössä oleva pörssifirma, jolle muukalaiset ja ihmiset ovat vain hyötyesineitä, riistettäviä ja sen jälkeen pois heitettäviä. Yrityksen arvomaailmassa vain rahallisella arvolla ja osakkeenomistajien tuloksella on väliä, aivan kuten Suomessakin Björn Wahlroos on avoimesti myöntänyt. MNU:n oma björnwahlroos, häikäilemätön johtoportaan jäsen Piet Smit (Louis Piennaar) lähettää vävypoikansa, urakiipijä Wikus van de Merwen (Sharlto Copley) häätämään lähes kaksi miljoonaa rapuolentoa autiomaassa sijaitsevaan keskitysleirin kaltaiseen reservaattiin. Samalla Wikuksen tehtäväksi tulee etsiä muukalaisten aseteknologiaa.

Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen, ja Wikus joutuu itse hylkiöksi ja MNU:n takaa-ajamaksi. Toimitusjohtajien voitontavoittelussa edes perhesuhteet eivät merkitse mitään, ihmissuhteillakin on vain välinearvo, minkä Wikus huomaa. Sharlto Copley on mainio löytö päärooliin, sillä tuore eläytyminen auttaa eläytymään Wikuksen koettelemuksiin siitäkin huolimatta, että Wikus ei ole mikään kirkasotsainen sankari vaan alussa varsin lipevän oloinen jokamies, oman uratavoittelunsa sokaisema pikkuvirkamies.

Kun Wikus tekee vain työtään" ja abortoi rapuolentojen munia tv-toimittajan kuvatessa tapahtumaa uutisten loppukevennykseksi, kohtauksesta tulee mieleen, kuinka banaalia suurin osa maailman pahuudesta lopulta on. Samanlaisia pikkuvirkamiehiä sitä oli natseissa ja kommunisteissakin, ihmisiä jotka tuomitsivat toisia joukoittain tuhoon ja menivät sitten kotiin kuin tavallisen virastopäivän jälkeen. Ja samanlaisia pukunilkkejä on edelleen pankeissa, yrityksissä ja valtion virastoissa tuhoamassa toisten ihmisten elämää ja elantoa muutamalla napin painalluksella ja korukielisellä fraasilla.

Elokuvan alkupuoli on toteutettu pitkälti tv-lähetyksien ja dokumentinomaisin keinoin, ja lähestymistapa valottaa teoksen taustatarinaa nokkelasti. Blomkamp ei ole kuitenkaan rakastunut yhteen ainoaan metodiin eikä alista tarinaa tekniikalle. Elokuvan keskivaiheilla kerronta vaihtuukin portaattomasti tavanomaisempaan elokuvalliseen kerrontaan. Lopun toimintavaihde on turboahdetun näyttävä, muttei liian pitkitetty draaman kaarta ajatellen.

Kokonaisuutena District 9 on yksi toimivimpia, ajatuksia herättäviä ja mieleenpainuvimpia tieteiselokuvia aikoihin, ja se toteuttaa juuri sen roolin, mikä parhaimmilla tieteiselokuvilla on perinteisesti ollut. Se projisoi nykypäivän ongelmat ja ihmisyyden ongelmakohdat tieteiskuvitelmiin ja mahdollistaa tulenarkojen ongelmien kritisoinnin etäännyttämällä ne fiktioon.