Compliance kotikatsomo

Testiryhmän vartioihin ja vankeihin jakava Milgramin testi on todistanut vallan olevan kupoliin nouseva hyödyke. Aihetta on käsitelty elokuvissa useampaankin kertaan enemmän tai vähemmän suoraviivaisesti. Craig Zobelin ohjaama ja kirjoittama Compliance (2012) on testin reaalimaailman sovelluksen filmatisointi.

Elokuva peilaa karun kuvan ihmisen ohjailtavuudesta. Toinen osapuoli alistetaan yksinkertaisilla ärsykkeillä omien mielihalujen tahdottomaksi toteuttajaksi. Kaikki tiivistyy auktoriteettiaseman saavuttamiseen. Laumaeläimenä ihminen on taipuvainen seuraamaan johtajaa. Ja mikäpä onkaan mukavampaa kuin saada pomoltaan rapsutusta.

Näinä mediaseksikkään vahvan yksilön aikoina on mielenkiintoista nähdä elokuva, jossa yksilö on idiootti. Kollektiivisuus ei ole sekään voimavara, sillä massan seassa järjen ääni hukkuu. Vallan – oli se legitiimiä tai ei – kyseenalaistaminen on aina paljon vaikeampaa kuin kruunun sokea seuraaminen.

Compliance pitää tiiviit tapahtumansa napakasti kasassa. Sosiaalisen kokeen toimintalogiikalla on luonnollisesti vaikutusta kaikkeen ihmisten väliseen toimintaan. Kuullaanpa legendaarinen seurasin vain käskyjäni -selityskin, jolla sotilaat ovat sukupolvi toisensa jälkeen perustelleet höyryäviä ruumispinoja.

Temaattisesti tuttu mutta alkukantaisuutensa vuoksi kiinnostava tarina kärsii verrattain veltosta tunnelmasta. Zobel käsittelee uhria (Dreama Walker) silkkihansikkain, sillä leikkaukset ja kuvakulmat piilottavat monet julmuudet. Ilkeyksien sisältö ei toki jää arvoitukseksi, mutta elokuva vaikuttaa olevan kiinnostuneempi idioottien suojelusta kuin uhrin kärsimyksestä. Hirveyksiä ei kohdata samalla armottomuudella kuin vaikka samaa tematiikkaa pyörittelevässä Tommy O’Haverin An American Crimessa (2007).

Toisin kuin Oliver Hirschbiegelin Das Experimentissa, ihmisen kyky tehdä hirveyksiä jää itse konseptin varjoon. Pikaruokaravintolan suljettu takahuone ei pimene sivistysvaltion takapihalle piilotetuksi helvetin esikartanoksi. Kuvakielestä päätellen tämä on kuitenkin ollut ohjaajan tavoite.

Vaikka elokuvan henkilöiden, anteeksi sanavalintani, järjettömät reaktiot perustuvat pitkälti vuonna 2004 tapahtuneeseen rikokseen, on elokuvan ongelma sen epäuskottavuus. Ihmisten julmuuksia on käsitelty arkisessa viitekehyksessä läpi elokuvien historian, joten pätevästi toteutettuna minun pitäisi pystyä keskittymään ihmisten reaktioiden merkityksiin, ei niiden älyttömyyteen.

Sinällään ihmisten maalaisjärjen vastainen toiminta on tietysti Compliancen pääpointti. Siitä vain puuttuu iskuvoima. Ongelma on, että teoista näytetään hyvin usein pikkutuhma versio, jolloin ihmisten ajattelemattomuus tiivistyy pikemminkin heidän lammasmaisiin sanoihin kuin epähumaaneihin tekoihin.

Etäisiksi jäävät hahmot ovat harmaita kasvoja, joiden kykenemättömyys kyseenalaistaa on pelottavaa. Tietynlainen särmän puute saattaa toki olla tarkoituksellista, sillä näin katsojan on helpompi pohtia, mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa. Murkina vain loppuu kesken. Nämä eväät eivät kannusta miettimään.

Compliancen toheloiden toimille on helppo tuhistaa nenäänsä, ovathan he vain tyhmiä jenkkejä. Toisaalta suomalainen uskoo konsensuspolitiikkaan, välttää konflikteja ja noudattaa EU:sta satelevia direktiivejä pilkulleen. Pohjoisessa hyvinvointivaltiossa sääntöihin ja asetuksiin suhtaudutaan kuolemanvakavasti. Tulos on rauhallisuuden ja korruptoitumattomuuden mallimaa, jossa viinipulloa ei voi ostaa sunnuntaina.