Chaton maa kotikatsomo

Chaton maa oli Winner–Bronson-parivaljakon pahamaineisenkin yhteistyön ensimmäinen hedelmä. Esikoisesta on väkevästi aistittavissa Väkivallan vihollisen (Death Wish, 1974) oman käden oikeuteen vannovan, kostoon ja väkivaltaan luottavan asennemaailman ankaruus. Chaton maa ei millään muotoa ole elokuvataiteen helmi ja sen viihteellisyyskin kyseenalaista sadismin kyllästämässä kertomassa. Toisaalta arvostusta pakostakin ropisee rehellisyydestä. Näin koviin ja ketään tai millekään kumartamattomiin elokuviin törmää enää harvoin.

Aikaa ei hukata jonninjoutaviin selittelyihin. Väkivaltawestern käynnistyy ripeästi ennen kuin on edes kunnon asentoon ehtinyt. Komeassa kondiksessa olevan, tuolloin viisikymppisen Charles Bronsonin puoliverinen apassi ampuu pikkukaupungin seriffin itsepuolustukseksi ja saa välittömästi rasistisen etsintäpartion kannoilleen syvälle erämaahan. Takaa-ajajat tekevät kohtalokkaan kotikäynnin kärttyisen apassin luona, minkä jälkeen metsästysasetelma kääntyy ympäri ja villiäkin villimpi länsi näyttää armottomimman puolensa Bronsonin puoliverisen hahmossa, joka alkaa napsia etsintäpartion jäseniä armottomasti yksitellen, sekä syyllisiä että vähemmän syyllisiä.

Elokuvan koomisuus, kun melkein alaston Bronson materialisoituu perseenkannikat vilkkuen sissien sissinä ties milloin mistäkin takaa-ajajiensa kraiveleihin, väistyy kolkkojen väkivaltakohtausten sekä miesjoukon häiriintyneen psykologisoinnin tieltä. Tässä elokuvassa ei todellakaan ole kaikki inkkarit teltassa, mikä tekee siitä juuri mielenkiintoisen, lopulta lähes hypnoottisen kokemuksen, vaikka vaikea moisesta keitoksesta on pitää. Jo kerronta on tavanomaisesta poikkeavaa. Elokuvassa on paljon tyhjäkäyntiä ja kun tapahtuu, tapahtuu kunnolla ja äkkiä. Pääosassaan Bronson on itse asiassa vähemmän kuvissa läsnä kuin takaa-ajajat. Hän puhuu tietysti hyvin vähän ja siitäkin vähästä suurin osa on "apassia". Outo lintu myös tähtielokuvaksi, mutta näin ehkä käy kun brittiohjaaja eksyy villiin länteen.

Chaton maassa epäinhimillisen karulla ja päähenkilönsä lailla anteeksiantamattomalla luonnolla on oma, ajaton roolinsa. Aikalaiskontekstissa elokuva on helppo nähdä viittauksena Vietnamin sotaan, mutta merkittävää on myös se, että vanha western on käypä allegoria oman aikamme Afganistanin konfliktiin. Maailmassa kun on paikkoja, jonne ei kannata lähteä huitelemaan, oli asiaa tai ei. Voi tulla Chaton reseptin mukaisesti tuhkaa munille. Sananmukaisesti.