Workingman's Death valkokangas

Workingman’s Death on vaikuttava teos. Vaikuttavuus syntyy sanottavan sisällöstä, mutta ennen kaikkea kerrontatavasta. Yli kaksituntisen dokumentin jaksaa katsoa jopa vain ihailleekseen tapaa, jolla kamera kertoo tarinan ilman selittävää kerrontaa tai rautalangasta vääntämistä.

Saksalaisen ohjaajan Michael Glawoggerin dokumentti koostuu viidestä työnkuvauksesta: Ukrainan laittomien hiilikaivosten työntekijöistä, Indonesian rikkikaivosmiehistä, pakistanilaisista laivanromuttajista, nigerialaisista teurastajista ja Kiinan muuttuvasta tehdastyöstä. Jokainen tapaustutkimus nostaa esille työmuotoja, jotka ovat länsimaista kadonneet teollisuuden ja työlainsäädännön uudistusten myötä. Turvavälineet, työaikalaki tai edes terveydestä huolehtiminen ovat kaukana näistä työskentelytavoista.

Yksi dokumentin tyylipiirteistä onkin shokkiarvoihin pohjaaminen, sillä tapaukset tarkoituksellisesti shokeeraavat länsimaista työntekijää ja herättävät hänet pohtimaan epätasa-arvoisuutta ja ennen kaikkea tuotteiden itsestään selvyyttä. Erityisen hyvin tämä näkyy kohtauksessa, jossa rikkikaivoksen työntekijät kantavat painavia taakkojaan vuorelta alas ja kohtaavat turistilauman tulivuoren juurella. Nämä kaksi maailmaa asettaan rinnakkain ja työmiehen näkökulmasta asetelma on ironinen ja kriittinen.

Shokeeraavuus tulee esille myös teurastamisjaksossa, jossa parin kymmenen minuutin aikana tulee nähtyä kymmenien vuohien ja härkien teurastaminen, veren valuttaminen ja pilkkominen oloissa, joissa hygieenisyys ei taida olla ensimmäinen huolenaihe. Herkkänahkaisia kohtaus saattaa viekoitella kasvissyönnin pariin, mutta verisen pinnan alla jakson shokeeraavuus korostaa likaisen työn merkitystä katsojille, joiden liha saapuu siististi pakattuna lähikaupan tiskille.

Teoksella on paljon sanottavaa jo muuttuneesta työkulttuurista ja niistä osa-alueista, jotka eivät ole vielä kehitystä seuranneet. Teoksen vaikuttavuus nojaa silti pitkälti toteutukseen. Mitään ei ole valmiiksi pureskeltu ja katsoja joutuu tosissaan tekemään kaiken tulkinnallisen työn.

Jaksot rakentuvat pitkälti saman peruskaavan mukaan. Ensin siirrytään uuteen kohteeseen ja kamera seurailee yleisotoksilla työnteon tapoja ilman mitään selityksiä tai kerrontaa. Tämän jälkeen seuraa mahtipontisin osio, kun kamera asettuu yhdeksi työntekijöistä, eli ottaa subjektiivisen aseman kerronnassa. Kameran katseen kautta katsoja siirtyy yhdeksi rikin kantajista kiemurtelemaan alas vuorelta, kömpii hiilikaivoksen kapeissa tunneleissa hakku mukanaan ja kantaa härän kylkiluita olkapäillään väkijoukon lävitse.

Subjektiivinen näkökulma pakottaa katsojan tuntemaan ahtaan paikan kammoa, haistamaan rikin hajun ja tuntemaan lähes fyysistä tuskaa työmiesten tavoin. Vasta jaksojen lopulla palataan tutumpaan dokumentaariseen katseeseen ja annetaan työmiesten kertoa kokemuksistaan, tuntemuksistaan ja olosuhteistaan. Tällöin heidän tulkintansa eivät enää mene katsojalta ohitse, vaan osuvat kohteeseensa.

Tämä taidokas kerronta muistuttaa erästä ohjaajan aikaisemmista dokumenteista. Megacities vuodelta 1998 rakentui samalla tavalla jaksoihin ja niiden yhteisvaikutelmaan. Käsittelytavaltaan Glawogger onnistuu nytkin Workingman’s Death -elokuvassaan kuvaamaan kärsimystä eeppisellä tavalla, josta vieraannuttamisen efekti on saatu hyvin häivytettyä. Vaikuttavan kokemuksen jälkeen sitä toivoisi, että esitelty työmiehen elämä todella lähestyisi loppuaan ja saatettaisiin haudan lepoon.