Together valkokangas

Ruumis on alagenrestä riippumatta kangas, jolle kauhun punaiset ja mustat sävyt maalataan. Lukematon määrä elokuvateoreetikkoja on purkanut näiden elokuvien väkivaltaa milloin miehisen ylivallan tekemisenä viihdenautinnon spektaakkeliksi tai vaihtoehtoisesti vaikkapa pakenevien ruumiineritteiden myötä pysyvän subjektiuden haastajaksi. Oli mitä mieltä vain, vielä ei ole hävinnyt katsojien kiinnostus ihmishahmoon ja sen terrorisoimiseen.

Body horror, vapaasti käännettynä kehokauhu, on tämän genren elinehdon kaikista suorasukaisimmin kohtaava tyylilaji. Se on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut monille vähemmänkin fanaattisille cinefiileille tutuksi, kun David Cronenbergin kaltaisten ohjaajien työtä jatkaneiden tekijöiden tuotokset ovat saaneet huomattavasti aiempaa enemmän näkyvyyttä. Viimevuotinen The Substance (2024) ylsi aina Oscar-ehdokkaaksi asti tarjoten monille ensimmäisen kohtaamisen tämän tyyppiseen elokuvaan. Together tulee teattereihin otollisesti vuotta myöhemmin ja pyrkii tekemään kehokauhusta entistä salonkikelpoisempaa.

Tim (Dave Franco) ja Millie (Alison Brie) ovat keski-ikäistyvä pari muuttamassa kauas suuren kaupungin valoista. Tim on vailla läpimurtoa jäänyt muusikko, Millie inspiroitunut opettaja. Vaikka he ovat olleet yhdessä pitkään, ei kumpikaan ole täysin varma, onko heillä yhteistä tulevaisuutta. Uusi talo, yhteisö ja vieressä kasvava tiheä metsä saavat heidät miettimään uudella tavalla, mitä he merkitsevät toisilleen, ja voivatko he enää koskaan päästää irti toisistaan.

Pariskunnan keskinäisriippuvuuden kuvaaminen kehokauhun keinoin vaikuttaa teeman ja sisällön täydelliseltä kohtaamiselta. Ehkä jopa liian täydelliseltä. Togetherin keskiössä olevat kysymykset ja olettamukset parisuhteen merkityksistä ovat itsessään oikealla tavalla kipeitä, mutta eivät missään kohtaa kehity haastaviksi tai puhutteleviksi. Konsepti on kiistatta vänkä, joskin elokuva pelaa parhaat korttinsa todella varhain. Pohdinta ei juuri uppoa pintaa syvemmälle, ja elokuvan merkityssisältö jää itsestään selväksi.

Tämä ei olisi niin suuri ongelma, jos kauhutarina itsessään vetäisi mukanaan. Eihän yksikään erinomainen pelottelupätkä operoi ainoastaan rationaalisen tulkinnan vaan impulsiivisen shokin ja määrittelyä vastustavaksi jäävän pahuuden läsnäolon myötä. Tässä Together varsinaisesti epäonnistuu. Sen draaman kaari on itsessään niin perin puhtaasti rakennettu, että käytännössä mitään mysteeriä ei edes synny, saati jää kummittelemaan. Se on liian hullaantunut oman premissinsä auki purkamisesta jättääkseen lainkaan tilaa pelätä sitä, mikä piilottelee pimeässä tai haluaa vapautua päähenkilöiden ruumiista – katsojana tietää aina, mistä on kyse.

Mitä tulee kauhun hetkien tekniseen rakentamiseen, tämä ei ole epäpätevää työtä, vaikkakin muistuttaa toisinaan kärsimättömyydessään halpiskauhua. Visuaalinen ilme on kuvakulmia ja katsojan perspektiivin rajaamista myöten kiitettävän harkittu. Muutama pelästytys on onnistuneen harhaan johtamisen tulos. Valtaosassa kohtauksia kuitenkin tukeudutaan liiaksi nopeaan leikkaukseen ja lähes huvittavuuteen asti geneeriseen äänimaisemaan. Toteutus ei ole puhdasta myrkkyä, mutta siinä on pikaruokamaisen prosessoitu aromi, josta jää epämääräisen tyhjä olo.

Together ei ole pelottava tai riittävän nokkela toimiakseen täysin kummassakaan ulottuvuudessa. Aivan muutaman kerran se naurattaa, ja saa melkein harkitsemaan, onko sen toisinaan hassuissa käänteissä mukana itsetietoisuutta. Ei niin että sillä olisi juuri merkitystä. Se kulkee vaivattomasti viihteenä, mutta aneemisena sellaisena. Näinkin kehollisen genren sisällä on pettymys luoda jotain, missä ei kerta kaikkiaan ole tarttumapintaa. Toivon, että seuraava yritys pureskella kehokauhua laajemmalle yleisölle nieltäväksi uskaltaa tunkeutua syvemmälle ihon alle.