The Monkey valkokangas

Kauhu ja komedia eivät ole ensisilmäyksellä ilmeisin kumppanuus. Mitä pelolla ja nauramisella on toistensa kanssa tekemistä? Kummasti ne ovat toisiinsa kietoutuneet. Jo 1940-luvulla Abbott ja Costello kokeilivat useammassa elokuvassa yhdistelmän toimivuutta, kuten Hold That Ghost (1941). Fright Night (1985) ja sen uudelleenfilmatisointi (2011) edustavat sitä, mitä genre ehkä parhaimmillaan on: yhdistelmä yksinkertaista komediaa ja kauhukuvastoa, jossa tunnelma korvaa pelottelun. Kun kriteerit on esitetty, voidaan todeta, että niiden valossa The Monkey ei tule jäämään osaksi tätä genrehistoriaa.

Juonessa ei ole päätä saati apinan häntää, millä elokuva suorastaan mässäilee. Hal ja Bill (Christian Convery kaksoisroolissa) ovat erilaiset kaksoset, jotka löytävät maailman kartalta kadonneen isänsä tavaroista leluapinan. Hal kokee kummaa vetoa esineeseen, ja kun hän heikolla hetkellä pyytää siltä sanoin kuvaamatonta tekoa, tragediat eivät ota loppuakseen. Vuosia myöhemmin Hal (Theo James) joutuu päättämään aloittamansa tapahtumasarjan poikansa Peteyn (Colin O’Brien) kanssa.

The Monkey on kiinnostava yritys siinä määrin, että se ainakin vaikuttaa pyrkivän pelon ja hihityksen tasaiseen vuorotteluun. Yksi kohtaus saattaa rakentua pitkään kamera-ajoon kohti jotakin varjoissa lymyävää, toinen taas rakentuu papin saarnaan, jonka voisi vaivatta leikata Saturday Night Liveen. Tunnelmallinen heittely on vaativa tyylilaji, ja tällä kertaa se ei kanna hedelmää. Katsojana jää kysymään, mihin elokuva oikein pyrkii.

Tätä dilemmaa ei helpota se, että varsinkin naurut ovat harvassa. Elokuvan nojaa luoviin tappoihin kai koomisena vetonaulanaan, mutta ne eivät juuri säväytä. Osin tämä johtuu niiden verraten laimeasta luonteesta, osin taas mielikuvituksen puutteesta. Lainkaan kauhuelokuvaa tunteva katsoja ei tässä kohtaa enää juuri sähköisty räjähtävistä tai herhiläisten teilaamista ruhoista. Isoin vikatikki kuitenkin on kuolemien aiheuttajan persoonattomuus – apina ei itsessään tee mitään, sen yliluonnollinen voima vaikuttaa olevan kyky saada ihmiset muuttumaan niin kömpelöiksi ja tyhmiksi, että he teilaavat itsensä.

Kerronnallisesti elokuva on täynnä kummia ratkaisuja, joista osa toimii ja suurin osa ei. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle ja nykypäivään, 1950–60-lukujen nostalginen estetiikka on toisinaan läsnä. Varsinkin kirkkaiden ja luonnonvastaisten värien käytöllä saadaan toisinaan aikaan huomion kiinnittäviä kuvia. Hallitseva piirre visuaalisessa strategiassa on valinta kuvata suurin osa dialogikohtauksista niin, että vain yksi hahmo on kuvassa. Tämä johtaa hyvin kankeaan samojen kuvakulmien toistoon edes takaisin leikatessa. Monissa kohdin tilan tuntua ei juuri ole, ja on vaikea edes ajatella kahden henkilön olevan samassa huoneessa.

Hahmot ovat paperinohuita, ja harvalla on kaarta tai vaatetusta syvemmälle menevää persoonaa. Theo James tekee parhaansa kaksoisroolissa, joka antaa hänelle minimaalisen määrän verukkeita. Valopilkkuina elokuvaa kirkastavat lapsinäyttelijät. Christian Convery pystyy erottelemaan kaksoisroolissa hahmot toisistaan ongelmitta, ja Colin O’Brienin lakoninen Petey on toisinaan huvittava. Elokuvan loputtua ei voi kuin raapia päätä ja miettiä, keneen katsojan oli tarkoitus kiinnittyä, jos keneenkään.

Yksi elokuvan läpi kulkeva punainen lanka on sen tematiikka. Hal ja Bill kasvavat rikkinäisessä perheessä, samoin Petey. Jotain merkitystä elokuva sijoittaa tähän isättömien poikien ja menneiden sukupolvien taakan kantamiseen, mutta kaaren resoluutio ei tunnu ratkaisevan mitään tyydyttävällä tavalla. Useasti hoettu ”that sucks man” tuntuu olevan teoksen ympäripyöreä eetos.

The Monkey saattaa olla nautinnollinen kokemus splatterien, slasherien tai päättömän sekoilun vannoutuneille ystäville. Tai kenelle vain, joka kaipaa paloiteltuja ruumiinosia ja totaalista epäjohdonmukaisuutta. Korkein asema, jonka voin lopputulokselle kuvitella on camp-klassikkona.