Tteetä Mussolinin kanssa valkokangas

Franco Zeffirellin uutuusfilmi perustuu miehen omiin nuoruudenkokemuksiin toisen maailmansodan aikaisessa Firenzessä. Renessanssikaupunki eli ohjaajan varhaisvuodet fasismin varjossa, mutta kovin synkkiä traumoja ei Mussolinin diktatuurista tunnu ainakaan tämän elokuvan perusteella tarttuneen. Päinvastoin, Teetä Mussolinin kanssa on hämmästyttävän kauas mistään elämälle tai kuolemalle haiskahtavasta jäävä jäykkä laatukuva.

Zeffirelli on elokuvassa Luca (Charles Lucas / Brad Wallace), orpokodin kasvatti, jonka äiti kuolee ja jota isäkään ei tunnusta omakseen. Lucan adoptoi Firenzessä majailevaan englantilaisnaisten "Scorpioni-ryhmään" Joan Plowrightin herttaisenpuoleisesti esittämä Mary. Brittidaamien yhteisöstä tulee Lucan perhe. Filmi seuraa naisten ja Luca-Francon selviämistä sodan jaloissa. Naiset pärjäävät tätimäisesti hurahtaneen eskapismin ja taideharrastusten voimalla.

Maailmankuuluista elokuva- ja oopperaohjaajista on varmaankin hauskaa muistella kaikkien stereotyyppisten vaikeuksien kautta tapahtunutta kasvuaan Taiteilijuuteen ja Sivistykseen. Luca kokee nuoruudessaan orpouden ohella niin sotaa, petosta kuin onnetonta rakkauttakin, mutta kaikki tämä nivoutuu vaivattomasti osaksi ihmistaimen kasvua suuruuteen. Ja ihmekös tuo, superempaattinen lapsinerohan hallitsee Shakespeare-sitaattinsakin jo seitsemän vuoden iässä, ettäs kehtaakin.

Yhtä vähän sota lopulta haittaa herttaisen boheemeiksi maalailtujen brittidaamien elämää. Eskapismi on toki aivan mainio asia, eikä miehisen uhon yksinkertaisesti sivuuttavaa täti-poweriakaan liian usein valkokankaalla näe. Kuitenkin vaikka vain minkä tahansa tämänvuotisen uutislähetyksen muisteleminen saa suorastaan häpeämään Zeffirellin sokerista sotanäyttämöä. Filmin triviaalius on samalla tapaa raivostuttavaa kuin Roberto Benignin Oscar-hirmussa Kaunis elämä. On kuin 90-luvun Euroopan kaamea todellisuus vaatisi sodan etäännyttämistä iiiihanaksi matkamuistoksi jostakin kaukaisesta satumenneisyydestä.

Moralismiin sortumisen uhallakin rohkenen vastustaa sodan ja diktatuurin viihteellistämistä. Jos väkivaltaa videonarkkareille suoltavat videohalpikset ovat tympeitä, niin sitä on kaksin verroin tällainen maailmanpalon taka-alalle työntävä suuren budjetin herttasarjasoopa. Naisnäkökulman tuominen sodan näyttämölle olisi hieno asia. Zeffirelli vain sortuu ansoista vanhimpaan. Naiselokuvan kun ei enää ainakaan 90-luvulla ole tarvinnut olla näin elämälle - "miehiselle" - vierasta.

Zeffirellin filmi onnistuu toki pökkelömäisestä pukudraama alusta selvittyään melkein koskettamaankin. Scorpioni-ryhmän, Cherin esittämän yhteisön ja moraalin rajamailla viilettävän Elsan ja Lucan itsensä suhteet ristivalottuvat ennen lopun siirappivaihetta jonkin aikaa tyydyttävästi. Valitun tyylilajin mukaisesti orastavat ongelmat kuitenkin huiskaistaan noin vain pois, ja on kun mitään ikävää ei olisi tapahtunutkaan. 1940-luvun Italia jatkaa kliinisen puhdasta hehkuaan ja tarinan henkilöt harmonista eloaan.