Täydelliset vieraat valkokangas

Montaa viikkoa ei suomalaisessa elokuvassa ehtinyt vierähtää, kun ihmiset taas istuvat iltaa ja ottavat kierroksia. Nauvossa juhlittiin juhannusta (Elämä on juhla) ja nyt Helsingissä ihmetellään kuunpimennystä ystävysten illanistujaisissa.

Täydelliset vieraat on yhden illan elokuva. Illallisen aluksi viritellään peli, jossa pistetään puhelimet pöydälle. Puhelut laitetaan kaiuttimille ja viestit luetaan ja näytetään kaikille. Eihän kellään ole mitään salattavaa.

Jos tarina kuulostaa tutulta, on nähnyt italiaiselokuvan Salaisuuksien illallinen (2016), jonka Suomi-versio Täydelliset vieraat on. Idean ytimessä älypuhelimesta on tullut nykyihmisen Pandoran lipas. Se oli italialaiselokuvan valttikortti, joka ei vajaassa kymmenessä vuodessa ole haalistunut, pikemminkin päinvastoin.

Täydelliset vieraat seuraa alkuperäisteosta jokseenkin tarkkaan, hyvässä ja pahassa. Kokeneet ja osaavat näyttelijät saavat keskusteluvetoisen asetelman toimimaan sujuvasti ja luonnikkaasti. Sisällöllisesti jutustelu jää paikoin teennäiseksi ja salaisuudet pyörivät arvattavasti ja osin puuduttavastikin seksin ja pettämisen ympärillä.

Muutamaan otteeseen tavoitetaan jotain syvällisempää. Italialaiselokuvan, kuten myös suomalaisversion, vaikuttavimmassa kohtauksessa isä käy puhelinkeskustelun tyttärensä kanssa äidin kuunnellessa vieressä. Tyttärellä on luottamuksellinen suhde isäänsä, sillä välit äitiin ovat tulehtuneet. Kohtaus tavoittaa problematiikan, johon ei ole yksiselitteisiä ratkaisuja. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, lapsen vai puolison luottamus?

Toinen vakavampi painotus liittyy ystävyyteen ja ihmisyyteen. Muuttuuko ihminen ja ystävyys, jos toisesta saa tietää jotain aiemmin vaiettua, kuten seksuaalisen suuntauksen? Ja mitä on ystävyys, jos asiaa ei ole voinut kertoa?

Tällaisiin salaisuuksiin sekä niiden syihin ja seurauksiin olisi voinut syventyä enemmänkin, mutta moiseen ei avaudu mahdollisuutta, kun pitää ihmetellä puhelimiin tulevia pikkutuhmia kuvia ja pettämisjuttuja. Ne jäävät ilmaan heitetyiksi palloiksi, joiden jongleeraukseen hahmoja ei taustoiteta tarpeeksi. Pariskunnat jäävät etäisiksi ja osin jopa vastenmielisiksi, vaikka jonkinlaista kehityskaarta asioiden avautumisessa elokuvan edetessä tapahtuukin.

Juha Jokelan käsikirjoittamalta ja veljensä Rike Jokelan ohjaamalta elokuvalta olisi odottanut hieman enemmän irtiottoja suhteessa alkuperäiseen italialaiselokuvaan. Täydelliset vieraat jää uusintafilmatisoinniksi vailla merkittävää omaa tai kansalliskulttuurista sanottavaa. Hyvien näyttelijöiden ensemblenä sen toki jaksaa katsoa.