Suurta teatteria valkokangas

Vuonna 1985 näyttelijä Jan Jönsson (myöhemmin kirjoitusasussa Jönson) ohjasi Kumlan huipputurvalliseksi luokitellussa vankilassa Samuel Beckettin näytelmän Waiting for Godot (Huomenna hän tulee). Näyttelijöinä oli pitkiä tuomioita istuvia vankeja, ja näytelmää esitettiin täysille saleille ympäri Ruotsia. Viimeisen näytöksen piti olla Göteborgissa, mutta viisi kuudesta näyttelijästä oli tehnyt oman ratkaisunsa ja häipynyt omille teilleen. Legenda oli syntynyt.

Näytelmän kirjoittaja, legendaarinen Beckett, jolla oli ilmeisesti ironian tajua, sanoi kuultuaan näyttelijöiden joukkopaosta, että moinen päätös oli parasta, mitä hänen näytelmälleen voi tapahtua. Tällä hän viittasi näytelmänsä sisältöön, jossa myös odotellaan jotain saapuvaksi. Jönsson oli niin innostunut vankilaprojektistaan, että laajensi sitä myös ulkomaille, jopa pahamaineiseen San Quentiniin. Aiheesta on olemassa myös dokumenttielokuva vuodelta 2005, nimeltään Les Prisonners de Beckett.

Suurta teatteria on Emmanuel Courcolin ohjaama fiktiivinen elokuva, joka pohjautuu Jönssonin aikoinaan Kumlassa vetämään projektiin. Nyt nähtävässä elokuvassa tapahtumat on siirretty Ranskaan, eikä näytelmän ohjaaja ole Jönssonin tapaan nuori ja nälkäinen näyttelijä, jolla on rajaton usko omiin kykyihinsä, vaan parhaat päivänsä nähnyt, syrjään kirkkaimmista valokeiloista jäänyt Étienne Carboni (Kad Merad), joka pestataan vetämään vangeille muutamaa tuntia tunneilmaisua teatterin keinoin.

Kuten Jönssonilla aikoinaan, myös Étiennellä on paljon todistettavaa, sillä hän haluaa näyttää, että kyllä hänestä vielä on johonkin. Taustalla saattaa vaikuttaa se seikka, että vaimo, josta Étienne on eronnut, on varsin menestynyt urallaan ohjaajana. Teini-ikäinen tytärkin voisi tietenkin huomata, että vielä on isässä virtaa ja voimaa kurottaa kohti mainetekoja. Étienne ei kuitenkaan ole kovin hyvä reflektoimaan omaa käytöstään ja ymmärtämään, että hänkin voisi osoittaa hieman enemmän kiinnostusta tyttärelleen tärkeisiin asioihin.

Étiennen yksityiselämä saa elokuvassa väistyä kaiken nielevän vankilaprojektin tieltä, josta tulee ohjaajalleen todellinen pakkomielle. Étienne päättää kunnianhimoisesti, että vankien kanssa tehdään jotain kunnollista, tai sitten ei mitään. Nälkä kasvaa koko ajan syödessä, ja Étiennestä paljastuu melkoinen päällepäsmäri sen lisäksi, että mies osaa motivoida. Hän kokoaa vangeista ryhmän, joka alkuvaikeuksien jälkeen alkaa vähitellen uskoa omiin kykyihinsä.

Vangeista, vai pitäisikö tässä vaiheessa jo puhua näyttelijöistä, muodostuu oma pieni perheensä, joka pitää myös toinen toistensa puolta, vaikka keskinäisiä nahinoita ei tietenkään voi välttää. Muut vangit osoittavat myös epäluuloa vuorosanojaan hokevia vankitovereita kohtaan. Kaikki muutos kun on heidän kokemusmaailmassaan yleensä muutosta huonompaan suuntaan, joten parempi pelätä ja inhota uusia asioita ja säilyttää status quo.

Näyttelijäkaarti tekee vaikuttavan roolityön karskeina vankeina, joilla kaikilla on pitkät tuomiot. Étienne on ilmeisen sokaistunut sille seikalle, että hän käyttää vankeja hyväkseen pönkittääkseen omaa egoaan menestyvänä ohjaajana, eikä myöskään näe näyttelijöidensä taustalla olevia tekoja menestyksen huumassa. Eräs vartija muistuttaa ohjaajalle, että hänen näyttelijänsä ovat pitkiä tuomioita istuvia vankeja, ja tuomioiden syyt ovat moninaiset ryöstöistä ja huumekaupasta aina tappoihin asti. Mitään erityisoikeuksia ei siis ole syytä vangeille jaella, vaikka näytelmä menestyisi kuinka hyvin tahansa. Vartijat ymmärtävät myös sen tosiseikan, että vankilassa on oma herkkä tasapainonsa, joka saattaa vaarantua, jos toisia vankeja aletaan palkita. Étienne tuntuu olevan täysin sokea ja kuuro tällaisille seikoille, ja vankilanjohtajan realismi on Étiennelle vain yksi este jonka läpi jyrätä.

Suurta teatteria on viihdyttävä elokuva, joka on filmattu aidossa vankilamiljöössä ja jonka näyttelijäsuoritukset ovat parasta a-ryhmää. Liika syiden ja seurausten pohdinta sekä yhteiskunnallinen kommentointi on viisaastikin jätetty vähemmälle. Vangit on mieluummin esitelty hauskoina ja pohjimmiltaan hyvinä velikultina kuin paatuneina rikollisina, jotka punovat omia juoniaan kulisseissa.

Myös toisenlaisia painotuksia olisi tietenkin voinut harkita, mutta samalla olisi menetetty elokuvan elämänpalo ja kepeänä säilyvä tunnelma. Ehkä joku tekee joskus vielä elokuvan samantapaisesta vankien näytelmäprojektista, joka päättyi paikkaan nimeltä Malexander, sekin Ruotsissa. Se olisikin sitten jo synkempi tarina.