Stigmata valkokangas

Vuonna 1973 William Friedkin shokeerasi valkokankaalla William Peter Blattyn menestyskirjan filmatisoinnilla Manaaja, josta Blatty palkittiin jopa parhaan alkuperäiskirjoituksen Oscarilla. Vakavahenkisen perhedraaman pohjalle rakennettu kauhutarina nostattaa edelleen palan kurkkuun, kun kaksi katolista pappia alkaa manaamaan paholaista pois nuoresta tytöstä. Eksploataatio oli huipussaan riivatun nuoren tytön masturboidessaan itseään krusifiksillä ja karjuen samalla maskuliinisella äänellä: "Jeesus, nuole minua!" Manaajan jälkeen muut Saatanan visiitit valkokankaalla Ennustuksista lähtien ovatkin tuntuneet lähinnä pyhäkoulutarinoilta.

Stigmataa on markkinoitu uutena Manaajana ja se on ollut omiaan nostattamaan elokuvan ennakko-odotuksia varsinkin lajityypin hurmahenkisimpien ihastelijoiden keskuudessa. Manaamiset ja Saatana saavat kuitenkin yhä jäädä odottamaan uutta tulemistaan, sillä Stigmata keskittyy musiikkivideoiden estetiikalla ruotimaan lähinnä katolista kirkkoa. Vaikka elokuva manaajamaisesti alkaakin kristilliseen mystiikkaan verhotusta alkeellisesta takapajulasta, niin tarinan syventämiseen ei liiemmälti aikaa uhrata. Suurkaupungin sokkeloista yhytetään nuori Frankie (Patricia Arquette), jonka saamat stigmat (Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kärsimyshaavat) herättävät Vatikaanin herrat lähettämään paikalle kouliintuneen tutkijapapin, isä Kiernanin (Gabriel Byrne).

Mainoksilla ja musiikkivideoilla kannuksensa hankkinut ilmeinen ohjaajalupaus Rupert Wainwright virittää Stigmatasta hulppean audiovisuaalisen ryöpytyksen. Kiehtovat kuvat ja ahdistavat äänimaailmat jäävät kuitenkin kumisemaan tyhjyyttään tarinan ontuessa jossain populistisen kirkkokritiikin ja kauhuyritelmän välimailla. Katsoja jätetään pähkäilemään liian monia avoimeksi jääviä kysymyksiä, joihin ei upeakaan visuaalisuus kykene vastauksia antamaan. Stigmatan tarinallinen mitäänsanomattomuus jää harmittamaan siinäkin mielessä, että Patricia Arquette ja eritoten Gabriel Byrne ovat niin kovia tekijöitä näyttelijöinä, että heitä olisi suonut piiskattavan paljon riivatumpiinkin roolisuorituksiin.

Katolisen kirkon instituutionaalisuutta arvostelevana kannanottona Stigmatasta löytyy hieman enemmän otetta. Vaikka kauhu ei Stigmatassa olekaan läsnä, niin aikojen saatossa käydylle ikuiselle puhtaan uskon ja kirkon väliselle konfliktille luetaan oma mielenkiintoinen lukunsa. Tämä ei kuitenkaan riitä nostamaan elokuvaa tyhjyyden toreilta. Stigmataa seuraa väistämättä pettymys tai ainakin harmitus hukkaan heitetyistä aineksista. Ansiokkaat näyttelijät, oivallinen visuaalisuus ja hyvyyden hieno ylistys kilpistyvät rutiinitasolle viimeistään silloin kun isä Kiernanin ja Frankien suhdetta aletaan trendikkäästi ymppäämään turhan intiimille tasolle. Jälleen kerran tekijät olivat monta askelta ponnetonta käsikirjoitusta edellä.