Stargate – Jouluinen tarina valkokangas

Kahden tytön elämä on hyvää, paitsi silloin kun se ei ole. Ronja (Luiza Idrizi) on alakouluikäinen, joka rakastaa haaveilua. Teini-ikäinen Melissa (Anna Drakopoulou Sverrisdóttir) näkee heidän tilanteensa selkeämmin. Yksinhuoltajaisä (Bartek Kaminski) yrittää pitää tyttärensä tyytyväisinä, mutta paikallisbaari Stargaten veto on vähintään yhtä suuri. Joulun lähestyessä perheen ja fantasioiden kestävyys joutuvat koetukselle.

Stargate – Jouluinen tarina ei ole sen suuntaisesta markkinoinnista huolimatta yksioikoisesti hyvän mielen perhe-elokuva. Monipuolisesti elokuvista kiinnostunut yläkoululainen saattaa saada siitä jotain irti, mutta tämä on ehdottomasti aikuisyleisön palkitseva tuotos. Siinä ei ole Pan’s Labyrinthin (El Laberinto Del Fauno, 2006) fantasiaan uppoamista tai The Florida Projectin (2017) korutonta realismia, mutta lapsen uniikin kokemuksen vakavasti ottava käsittely on jaettu eetos.

Tämä kokemusmaailma saavutetaan osuvilla kerronnallisilla valinnoilla. Elokuvan alkupuoli onnistuu tässä erityisen hyvin. Rajattu informaatio ja lyhyet epävarmuuden hetket kertovat epävakaasta kasvuympäristöstä kaiken oleellisen. Isän hahmon esittely onnistuu antamaan kuvan karismaattisesta, lempeästä miehestä. Tämän myötä katsoja ymmärtää tyttöjen jatkuvan, hankaloituvan kiintymyksen, vaikka tie alkaa viettää alaspäin.

Elokuvan valitsemaa perspektiiviä tukee myös harkittu näyttämöllepano. Kohtaukset ovat merkityksen mukaan toisinaan lämpöisiä kuin takkatuli, tai pimeitä kuin masennus. Värilämmön radikaalit vaihtelut voivat ärsyttää tähän erityisesti huomiota kiinnittäviä katsojia. Ne heijastavat kuitenkin taitavasti Ronjan mieltä, joka joutuu alati erilaisille alueille.

Kokonaisuus onkin ansioituneempi psykologisena tutkielmana kuin draamana. Rutinoituneen katsojan on helppo kartoittaa juonen tuleva kulku jo varhaisessa vaiheessa, ja muutaman sivuhahmon toiminnasta juontuvat tilanteet tuntuvat ylimääräisen konfliktin teolliselta tuotannolta. Parhaimmillaan elokuvassa on montaasinomainen, ajassa liukuva rytmi. Huonoimmillaan se viljelee täytekuvia kasvattaakseen valmiiksi lyhyehköä pituuttaan.

Kyseessä ei ole kaikista hienovaraisin versio tästä tarinatyypistä. Jouluiset, ihmisten hyvää tahtoa juhlistavat piirteet elokuvassa on toteutettu raskailla sivalluksilla, jotka toimivat vaihtelevasti. Ronjan tutustuminen ensin pelottavaan vanhaan naapuriin (Staffan Göthe) etenee sopivan rauhallisesti. Nopeammat kohtaamiset toisten hahmojen kanssa ja niiden kulminaatio lopussa ovat väkinäisempiä. Siirapille yliherkät tulevat pyörittelemään silmiään osalle viimeisen kolmanneksen ratkaisuista. Stargaten annoskoko ei kuitenkaan ole edes kyynikolle hengenvaarallinen.

Paljon kiitosta tunnelman hallinnasta ansaitsee näyttelijätyö ja sen ohjaus. Nuoret esiintyjät ovat kautta linjan vähintään päteviä, ja Luiza Idrizin kasvoista löydetään todella osuvia tunnesävyjä. Ilman tätä onnistumista teos saattaisi jäädä liian teoreettiseksi. Sivuroolien esittäjät on pidetty samalla sivulla niin, että kukaan ei lähde tekemään hahmostaan liian ilmeistä konnaa tai sankaria.

Ainoa osa projektista, jota ei saatu pidettyä aisoissa, on musiikki. Sävellykset itsessään eivät ole erityisen huonoja, vaan saavat kohtuuttoman ylimitoitetun roolin. Monesti tunnelmaa kasvattamaan tarkoitettu melodia jyrää täysin visuaalisen ulottuvuuden. Tarinan luontainen syvyys ja muuten hallitut keinot kärsivät tästä. On kuin musiikilla olisi yritetty selventää tai elävöittää sellaista, joka on itsessään aivan sopivaa.

Stargate – Jouluinen tarina on hölmöstä nimestään huolimatta tervetullut, hieman erilainen joululahja. Sen tavoitteet ovat kohtuulliset ja ne saavutetaan ilman suuria ongelmia. Muutamasta virhearviosta ja materiaalin paikoittaisesta ohuudesta selviää teos, joka yltää koskettamaan tekemättä siitä ainoaa tarkoitustaan.