Spirit - villi ja vapaa valkokangas

Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa kirjoitti westernin historiaan uuden hyvityksen luvun. Vihdoin oli tullut populaarielokuvassakin aika julistaa totuus lännen valloituksesta, joka oli yhtä kaikki yksi suurimmista luonnon ja alkuperäiskulttuurin raiskausretkistä. John Waynen sankarilliset ajat kenkäplankattujen Hollywoodin statistien ampujana olivat menettäneet uskottavuutensa. Lännen valloitus ei ollut enää modernisoitumisen symboli, vaan häpeällinen synti, josta käsiä on enää turha yrittää saada pestyä.

DreamWorksin väsäämä Spirit käsittelee lännen valloitusta hyvitystä historian hirveyksille anovana jäykkänä pompöösinä, jonka mahtipontisuus väsyttää lapsia ja kuvottaa aikuisia. Vakavahenkinen tarina kulkee periaatteellisesti oikeilla poluilla, mutta kerronnallinen ja toteutuksellinen jäyhyys tuskin jaksaa nuoremmista katsojistakaan innostaa muita kuin hevoshulluimpia kymmenvuotiaita, joille heppojen välinen romanssikin on varmasti tunteellisella tasolla muutakin kuin pelkkää kyynisen aikuisen suussa maistuvaa hevonkukkua. Draaman kaarta ja kerronnan tempoa tarkemmin miettimällä olisi oikuttelevan mustangin ja nokkelan intiaanin seikkailuista saatu kokonaisuutena huomattavasti eheämpi ja dynaamisempi.

Jylhällä kamera-ajolla alkava Spirit taannuttaa pian valkokankaalle perinteiset kirveellä veistetyt animaatiohahmot seisovine taustoineen. Hauskuttaa takapuolestaan tempovat sidekick-hahmot on tällä kertaa tarinasta unohdettu, eikä eläimillekään ole suotu puhelahjoja - luonnollisuus, tai ainakin yritys siihen, on kovasti elokuvassa läsnä. Hirnuvan eläintarinankaan kohdalla ei dubbausintoa ole kuitenkaan pidätelty, kun Bryan Adams on pantu laulamaan Riki Sorsan äänellä. Ei Sorsan suoritus sinällään mikään onneton luikautus ole, mutta kyllä biisit kuuntelisi mieluiten alkuperäisinä.