Se oli pelkkä sattuma valkokangas

Jafar Panahi on viime vuosina ollut suomalaisten valkokankaiden tunnetuin iranilaisohjaaja, sillä monet hänen elokuvistaan ovat saaneet ison levityksen ympäri maata. Panahi oli pitkään kotimaassaan elokuvantekokiellossa ja jopa vankilassa Iranin valtion vastaisesta propagandasta. Hän on siitä huolimatta tehnyt pitkän uran kuvaten elokuvansa pitkälti salaa kotimaassaan. Kansainvälinen näkyvyys on suojellut hänen uhmakasta työskentelyään. Hänestä tuli keväällä 2025 yksi harvoista ohjaajista, jotka ovat voittaneet pääpalkinnon kolmella Euroopan suurimmalla elokuvafestivaalilla (Berliini, Venetsia ja Cannes), kun Se oli pelkkä sattuma voitti Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla.

Kun koira hyppää pimeällä tiellä auton eteen, on se pieni ikävä onnettomuus, mutta samaan aikaan se käynnistää yllättävän ketjureaktion. Lähellä olevan autotallin mekaanikko Vahid (Vahid Mobasseri) tunnistaa kuskin (Ebrahim Azizi) häntä vankilassa kiduttaneeksi vartijaksi. Hän päättää kidnapata ja haudata tämän elävältä, mutta pieni epäilys jää jäytämään hänen takaraivoonsa miehen identiteetistä. Hän lähtee etsimään vahvistusta tunnistukselleen ja pian hänellä on mukanaan joukko ihmisiä, joiden elämän vartija on muuttanut pysyvästi.

Traumat purkautuvat Se oli pelkkä sattuma -elokuvassa alkukantaisina reaktioina, jotka saavat rauhalliset ihmiset ylittämään rajansa ja väläyttämään eläimellisen puolensa. Pieni etäisyys saa heidät kuitenkin pohtimaan, miltä he tahtovat oikeuden näyttävän. Toisille vangitsijan kohtaaminen voi tuoda rauhan, toiset vaativat mieheltä tunnustusta tai jopa kuolemaa. Historiaa ei voi muuttaa, mutta tulevaisuus on vielä heidän käsissään.

Se oli pelkkä sattuma pohtii kiehtovasti muistin aistillisuutta. Vangin identiteettiä tunnistaessa ei näkökyky ole ainoa tapa varmistua, kenestä on kysymys. Tekojalan nitisevä ääni tai vangitsijan haju voi viedä salamannopeasti heidät keskelle vuosien takaisia tapahtumia. Hiljennetyt traumat alkavat keriä itseään auki ja tarinat alkavat pulputa miesten ja naisten suusta hiljentämättömällä voimalla. Oman kohtalon sanallistaminen tuo menneisyyden arvet näkyviksi ja antaa vihdoin tien päästä elämässä eteenpäin.

Villiintyneet koirat kulkevat kohtalon lähettiläinä mukana pitkin elokuvaa ja muistuttavat ihmisten eläimellisistä vaistoista. ”Seurasin vain ohjeita” muuttuu fraasiksi ”se oli pelkkä sattuma”, kun syyt sysätään muiden hartioille. Panahin elokuvassa pohditaan koston yksilöllisyyttä ja sitä, miten se ei salli piiloutumista muiden ihmisten käskyjen taakse. Kosto on henkilökohtainen valinta, josta voi kieltäytyä. Elokuvan alussa kirjakauppias ei suostu auttamaan Vahidia tunnistamisessa, koska jos he toistavat vangitsijoidensa teot, niin mikä erottaa heidät eläimistä.

Panahin tiivistunnelmainen elokuva on tarkoin mietitty ja soljuvasti kulkeva elokuva. Vaikka ohjaajan aiemmat elokuvat ovat olleet poliittisia teoksia nekin, niin Se oli pelkkä sattuma tuntuu uhmakkaimmalta elokuvalta. Aiemmissa elokuvissaan Panahi on tutkinut sosiaalisia rakenteita ja kieroutunutta oikeusjärjestelmää arkikuvausten kautta, joissa usein keskiössä ovat olleet naiset ja lapset. Oli kyse nuorten naisten yrityksistä päästä seuraamaan jalkapallopeliä stadionille Naiset paitsiossa (2006) -elokuvassa tai taksikuskin rupattelusta asiakkaidensa kanssa Taxi Teheranissa (2015), leimaa Panahin elokuvia aina syvä inhimillisyys.

Syvä humanismi on läsnä myös Se oli vain sattumassakin. Pienellä mustalla huumorilla ja henkilöhahmojen nyansseilla on luotu koskettava ja hyvin ihmisläheinen elokuva, joka ei käännä katsettaan kaikkien sisältä löytyvistä synkistä vaistoista. Lohduttomassa tarinassa ei ole voittajia, mutta se tarjoaa mahdollisuuden katkaista väkivallankierre, jonka pieni muisto menneisyydestä herätti syvästä unesta.