Näkemiin Neuvostoliitto valkokangas

Kansainvälistä menestystä lyhytelokuvillaan kerännyt Lauri Randla on siirtynyt ensimmäisen kokopitkän elokuvansa pariin. Inkerinsuomalaisen ohjaaja-käsikirjoittajan omiin lapsuuskokemuksiin pohjautuva virolais-suomalainen yhteistuotanto Näkemiin Neuvostoliitto oli tarkoitus päätyä valkokankaille jo huhtikuussa inkeriläisten paluumuuton 30-vuotispäivän kunniaksi. Koronakriisin vuoksi ensi-ilta kuitenkin lykkääntyi.

Elokuvan aikalaiskuvana on 1980-luvun Neuvosto-Viro. Isättömänä syntynyt Johannes (Niklas Kouzmitchev) viettää varhaislapsuutensa salaisessa Leningrad-3-kaupungissa uraanijalostamon kyljessä. Muutto Tallinnaan heittää Johanneksen uuteen maailmaan, jossa muutoksen tuulet puhaltavat voimalla itänaapurin mahdin hiljalleen murtuessa. Venäläisperäinen nimi herättää vihamielisiä reaktioita paikallisten ikätovereiden keskuudessa ja huoltajuuspallottelu Suomeen muuttavan äidin (Nika Savolainen) ja isovanhempien välillä ei juuri tuo valoa arkeen. Myrskyn keskellä sydän kuitenkin sykähtää, kun Johannes törmää nuoreen tšetšeenityttö Veraan (Elene Baratashvili).

Näkemiin Neuvostoliitto tarkastelee muuttuvaa maailmaa ja sen myllerryksessä oireilevaa lapsuutta. Draamakomedian lajityyppinä elokuva hakeutuu lähelle riskialtista maastoa, jossa moni esikoispitkä helposti kompastuu. Sävypaletti vinkkailevan huumorin ja raskaamman draaman välillä vaatii tekijältään kokonaisvaltaista hallintaa ja harkittua tasapainoa tyylivalinnan mutkissa. Randlanin ohjauksellinen ote vakuuttaa tässä luontevuudellaan. Vakavan aihekentän tarkastelu myötämielisen huumorin keinoin korostaa teoksen inhimillistä luonnetta harmonisesti, kuten lajityypin edustajilla parhaimmillaan on tapana.

Jakautuneen maailman kipupisteet heijastuvat nuoren pojan lapsuuteen elävästi. Resurssipula ja yleinen kurimus näkyvät arjessa ja propagandistista sanomaa syötetään instituutioiden toimesta. Samaan aikaan toista todellisuutta kuunnellaan salaa suomalaisista radiokanavista vesihanojen juostessa taustalla. Maailmanpoliittiset ruutitynnyrit, kuten Afganistanin sota, heijastuvat lasten leikkeihin ja vanhempien poliittinen kahtiajako ohjaa elämää taustalla. Länsimaisten vaikutteiden hiljaa puskiessa läpi muurit ympärillä alkavat kuitenkin murtua.

Historiallinen merkitys ei jää elokuvan sisäiseksi. Ensimmäisenä inkeriläisenä pitkänä näytelmäelokuvana Näkemiin Neuvostoliitto on arvokas avaus alati supistuvan kansakunnan identiteettiin ja taustoihin, jotka vielä näinäkin päivinä tuntuvat jäävän historiankirjoissa lähinnä tilkityn sivumaininnan asemaan. Ohjaajan oma lähtökohta teokseen kumpuaa vahvasti juuri tästä tulokulmasta.

Ikävä kyllä elokuvan sisältö ei resonoi niin vahvasti kuin mitä siltä voisi toivoa. Johannes jää kovin persoonattomaksi tarkkailijaksi omassa tarinassaan maailman hiljalleen muuttuessa hänen ympärillään. Nuoren pojan kasvutarinan perinteiset koukut teoksesta kyllä löytyvät, mutta ranka niiden välissä jää ohueksi. Keskushenkilön päänsisäisiä mietteitä avaava kertojaääni on ratkaisuna liian kasvoton, varsinkin kun kokonaisuuden segmenttimäinen rakenne ei tarjoa henkilötarinalle luontevinta kehitysalustaa. Loppuhetkillään elokuvakin tuntuu päättyvän kuin seinään.

Vaikka lopputulos ei pääsekään niin iholle kuin voisi toivoa, niin etäinen se ei myöskään ole. Hallittu tyylilinja ja kiitettävän tasokas näyttelijätyö korvaavat sisäistä takertelua riittävästi antaen teokselle nautittavaa sielukkuutta. Sillamäellä ja Tallinnassa kuvattu elokuva herättää aikalaispuitteet henkiin ihailtavalla pieteetillä. Jaana Jürisin lavasteet sekä Mare Raidmanin puvustus ansaitsevat tästä yhtäläiset kiitoksensa.