Naisen kivitys valkokangas

Naisen asema islamilaisissa maissa. Lause, jonka taakse kätkeytyy paljon uskonnollista, historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista painolastia. Syyttävä sormi osoittaa useimmiten uskontoon, ihmisten Koraanin teksteistä tekemiin tulkintoihin ja niillä perusteltuihin misogynistisiin tapoihin. Naisen kivitys on draama, joka pureutuu yhteen julmimmista, nykyään jo laittomista, perinteistä: naisen kuolemanrangaistukseen kivittämällä. Naisen kivitys -elokuva osoittaa, että tuomion taustalla ei tarvitse olla todellista rikosta. Riittää, että yhteisön asioista päättävät miehet puoltavat tuomiota.

Elokuva alkaa, kun ranskalainen toimittaja Freidoune Sahebjam (James Caviezel) päätyy automatkallaan pieneen iranilaiskylään. Kylässä salaperäinen nainen haluaa päästä muukalaisen juttusille. Toimittaja ihmettelee naisen vimmaista sinnikkyyttä, mutta antaa tämän lopulta kertoa tarinansa.

Nauhurille tallentuva tarina perustuu todellisiin tapahtumiin vuodelta 1986, Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkimainingeissa. Fundamentalistiset arvot vallitsivat ja niitä kirjaimellisesti noudattaneet parrakkaat miehet hallitsivat. Hallinnon jalkoihin tallautui monta muutoshakuista, älykästä ja itsenäistä naista. Soraya oli ainakin elokuvan luoman kuvan perusteella sieltä harmittomimmasta päästä. Hänen kohtalokseen koitui julma, petollinen aviomies, joka halusi päästä vaimostaan eroon voidakseen naida hyvin nuoren tytön.

Cyrus Nowrastehin ohjaama Naisen kivitys perustuu Freidoune Sahebjamin samannimiseen bestselleriin. Tarinan ytimessä ovat uskonnon, kulttuurin ja inhimillisen julmuuden teemat. Teemoihin pureutumisen sijaan elokuvassa keskitytään pintatasoon, tunteiden paisutteluun, niiden kehnoon ilmaisuun liioiteltujen roolisuoritusten, tunkeilevien lähikuvien, oppikirjamaisten kuva–vastakuva-vuorottelujen ja mahtipontisen musiikinkäytön avulla. Yksi elokuvan keskeisimmistä ongelmista on päähenkilön etäiseksi jääminen. Soraya (valju Mozhan Marnò) jää auttamatta vahvan ja pelottoman tätinsä Zahran (Oscar-ehdokas Shohreh Aghdashloo) varjoon.

Elokuvan toinen keskeinen ongelma on taustalla hälisten parveilevat kyläläiset. Heitä yritetään kuvata toisistaan huolehtivana yhteisönä, mutta he näyttäytyvät uskontonsa kahlehtimina, muiden asioihin tunkeillen puuttuvana pelkureiden joukkona. Kyläläiset tietävät Sorayaan kohdistuvien syytösten olevan huijausta, silti he kilpailevat siitä, kuka saa heittää ensimmäisen kiven.

Valtaosa elokuvan näyttelijöistä vie roolinsa liioitellen yli, mikä ei ainakaan lisää heidän tai tarinan uskottavuutta. Ongelmallista on myös naiivin mustavalkoinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Varsinkin Sorayan aviomies näyttäytyy niin yksiulotteisen mätänä hirviönä, että hänen hahmoonsa on kertakaikkisen mahdoton samastua.

Parasta elokuvassa on sen suoraviivaisen verinen kivityskohtaus. Sitä kohti edetään kohtalon vääjäämättömyys melko onnistuneesti tavoittaen. Sorayan asuvalinta viimeisille hetkilleen on osuva ja kyläläisten horjumaton yksimielisyys perusteettoman rangaistuksen oikeutuksesta hyytävä. Hiekkakuoppaan kädet sidottuna kahlitun nuoren naisen verta pulppuava, hento ja huojuva ruumis on kaikessa runnellussa groteskiudessaan jopa esteettinen – kuin yksi synkkiä aiheita hätkähdyttävästi kuvanneen Caravaggion maalauksista.

Sietämättömyydessään jopa Gaspar Noén Irréversiblestä (2002) tai tuoreempana Brillante Mendozan Kinataysta (2009) muistuttava, noin 20 minuuttia kestävä kivityskohtaus valitettavasti vesitetään sitä seuraavalla, katteettoman optimistisella Hollywood-lopetuksella. Katharsista tavoitteleva ylipirteä näytteleminen ja tunnereaktioihin ohjaava, kyyneleitä kerjäävä musiikin väärinkäyttö ovat ärsyttävän läpinäkyviä eivätkä millään tasolla toimivia tehokeinoja.