Miehet jotka vihaavat naisia valkokangas

Stieg Larssonin Millennium-trilogia on ollut ruotsalaisen dekkarikirjallisuuden riemuvoittoja. Tästä miljoonia myyneestä menestyssarjasta saavat ensi-iltansa nyt elokuvat. Miehet jotka vihaavat naisia on tanskalaisen Nils Arden Oplevin ohjauksessa toteutettu suuripuitteinen trilogian avaus.

Tinkimätön journalisti Mikael Blomkvist (Michael Nykqvist) on hävinnyt oikeusjutun silmäätekevää liikemiestä vastaan ja häntä odottaa puolen vuoden vankilakakku kunnianloukkaussyyte niskassaan. Suuren ja vanhan teollisuussuvun päämies Henrik Vanger (Sven-Bertil Taube) lähestyy Blomkvistia ja pyytää tätä selvittämään vuonna 1966 tapahtunutta sukulaistyttönsä katoamista. Vanger on vakuuttunut, että tämä murhattiin.

Blomkvist ottaa tehtävän vastaan maalaismaisemissa kaukana Tukholmasta ja vankilatuomion synnyttämästä kohinasta. Avukseen hän saa nuoren ammattilaishakkerin, holhouksenalaisen Lisbeth Salanderin (Noomi Rapace), jolla on epävakaa ja väkivaltainen tausta ja kova ulkokuori.

Elokuvassa on tyypilliset murhamysteerin elementit, sipulinomaisesti kuoriutuvine ja paljastuvine sivujuonteineen. Vangerin suvussa kaikki ovat epäilyksenalaisia, olivat he sitten ystävällisiä tai uteliasta toimittajaa ja mustaan nahkaan pukeutuvaa Lisbethiä kieroon katsovia, juroja suvun jäseniä. 1960-luvun tapahtumat ja tunnelmat heräävät kiehtovasti eloon valokuvien ja muistojen kautta. Samalla vyyhtiin kietoutuvat väkivaltaiset 1940–60-luvuilla tapahtuneet nuorten naisten murhat, joiden yhteyksiä Vangerin tapaukseen Mikael ja Lisbeth keksivät tutkia.

Lisbethin varautuneisuus ja Mikaelin hieman hömelö olemus muodostavat elokuvan olennaisen ytimen. Ammatillisen taitavuuden ohessa heidän karikkoiset suhteensa aiempaan ja nykyhetkeen hioutuvat vähitellen, ja siitä syntyvä luottamus lämmittää hyisen talvimaiseman keskellä. Heistä pitää mielellään, vaikka ensivaikutelma onkin hämmentävä.

Lisbethin kokema hyväksikäyttö tuodaan ällöttävyydessään suoraan verkkokalvolle, ja koston mentaliteetti mietityttää jälleen kerran. Pääteemaksi nousee naisten kokema silmitön väkivalta miesten taholta – se voi kohdata missä vain, perheessä, työpaikalla ja lain silmien edessä. Tässä tapauksessa tarkoitus pyhittää keinot harmittavan epäedullisesti tärkeälle aiheelle. Ruotsalaiselle dekkarille niin tyypillisesti inhorealistiset rikokset, käsittämättömät väkivallanteot ja sairaat motiivit seuraavat toinen toistaan. Vähempikin olisi kahden ja puolen tunnin aikana riittänyt, sillä karmeat teot ja niiden selittämättömyys ehtivät kokea inflaation.

Elokuvassa on liuta ruotsalaisia eturivin näyttelijöitä. He ovat, kuten aina, rooleissaan taitavia ja luontevia. Miehet jotka vihaavat naisia on rikoksen ja viihteen, ihmissuhteiden ja sukukronikan kudelma. Se täyttää kaikki menestyselokuvan kriteerit, mutta taipuu harmittavasti liian moneen amerikkalaiseen tyylikäänteeseen etenkin loppupuolella. Onko tämä kiinnostava elokuva vain siksi, että tuttu formaatti on siirretty ruotsalaiseen miljööseen?

Joka tapauksessa, Nils Arden Oplev taitaa olla tyytyväinen, että tuottajan maanittelulla suostui sittenkin tämän elokuvan ohjaajaksi. Hän nimittäin kieltäytyi ensimmäisellä kerralla. Kaksi seuraavaa Millennium-osaa ohjaa ruotsalainen Daniel Alfredson.