Last Vegas valkokangas

Katsoin kelloa, kun elokuvaa oli kulunut puoli tuntia. LMFAO-yhtyeestä tunnettu Redfoo oli juuri alkanut vatkata sukukalleuksiaan erään päähenkilön kasvojen edessä. Katsoin kelloa, koska halusin tietää, missä vaiheessa Last Vegasin trailerissa luvattu räävitön biletys alkoi. Vastaus kuuluu, liian myöhään, mutta pitää tarkentaa, että kyseessä oli poikkeus. Tunnelma latistui pian takaisin hissuttelun tasolle.

Katsoin elokuvan yleisön joukossa. Sali täyttyi teineistä, jotka epäilemättä odottivat näkevänsä trailerien lupaaman ikäihmisten Kauhean kankkusen sekä keski-iän ylittäneistä pariskunnista, joita todennäköisesti kiinnostivat näyttelijät. All-star -kaartissa nähdään Robert De Niro, Michael Douglas, Morgan Freeman ja Kevin Kline – yhteensä siis viisi Oscar-palkintoa. Kuusi, jos Douglasin tuottajana vuonna 1975 voittama pysti lasketaan mukaan.

En odottanut mestariteosta, mutta kun ohjaajan pallilla hääräsi Jon Turteltaubin tasoinen tekijämies, odotin edes viihtyväni. En viihtynyt. En edes nauranut. En kertaakaan. Sen sijaan vääntelehdin tuolissani silkasta tylsyydestä.

Yleisön reaktioista päätellen elokuvan parasta antia olivat jo trailereissa nähdyt vitsit – hykertely ja naureskelu alkoi hyvissä ajoin ennen punchlinea, ja kertoo karua kieltä siitä, miten markkinoinnilla voidaan kosiskella tyystin väärää yleisöä.

Tarina kertoo neljästä kaveruksesta, jotka lähtevät viettämään Billyn (Douglas) polttareita Las Vegasiin. Billy on menossa naimisiin itseään huomattavasti nuoremman naisen kanssa, ja joutuu kaveriensa naljailun kohteeksi. Paddy (De Niro) on jäänyt leskeksi ja kantaa edelleen kaunaa Billylle, joka ei saapunut hänen vaimonsa hautajaisiin.

Archie (Freeman) on saanut lievän sydänkohtauksen ja joutunut ylisuojelevan poikansa paapottavaksi. Sam (Kline) tylsistyy Floridassa ja saa huolestuneelta vaimoltaan erikoisluvan hauskanpitoon – läksiäislahjaksi lykätään kondomi ja viagraa.

Miksi homma ei pelaa? Koska Last Vegas ei vedä mutkia suoriksi vaan tyytyy vaihtamaan kaistaa hitaasti ja varmasti vilkkua käyttäen. Se on ennalta arvattava eikä lähde missään vaiheessa vauhtiin. Jalka nostetaan kaasulta aina, kun bileet meinaavat karata käsistä – kuten vaikka mainitsemassani Sexy and I Know It -kohtauksessa. Kokonaisuutta voisi luonnehtia konservatiiviseksi.

Elokuva on selvästi suunnattu vanhemmalle yleisölle, koska salin puoliksi vallanneet nuoret eivät sille lämmenneet. Vanhemmista ihmisistä en ole varma, mutta vaimeasti hekin kaikkeen suhtautuivat. Tarinan opetus on, ettei eläkeläisiä pidä paapoa kuin lapsia, nuoremmat kollit saavat heiltä hyviä neuvoja eikä vanhemman miehen pidä etsiä menetettyä nuoruuttaan nuorista naisista vaan omasta ikäluokastaan. Viimeinen väite on huvittava, kun tietää Douglasin ja hänen puolisonsa 25 vuoden ikäerosta.

Iäkkäistä näyttelijöistä kasatuilla ensemble-kaarteilla varustetut elokuvat ovat olleet viime vuosina jonkinlainen trendi. Haluaisin kysyä, minkä takia niiden sisältö muistuttaa lähes poikkeuksetta valmiiksi pureskeltua velliä?

Voisinko edes kerran nähdä ikäihmisistä kertovan elokuvan, jonka rankimmat vitsit eivät koske peräpukamia tai eturauhasongelmia?

Tietääkö kukaan?