Kouluvuosi Japanissa valkokangas

Kouluvuosi Japanissa muistuttaa kuvaamiltaan koulutavoiltaan omaa ala-astettani Sonkajärvellä Pohjois-Savossa. Ruokailut suoritetaan oman pulpetin ääressä oman ruokailuliinan kanssa, sieniä tomutetaan ja luokkia siivotaan oppilaiden voimin. Kaikki luokat osallistuvat yhteisen hyvän eteen, kun esityksiä tehdään muille luokille ja kuutosluokkalaiset opastavat vasta koulutiensä alussa olevia ykkösiä. Erona tosin on se, että omassa koulussani oli oppilaita 24, dokumenttielokuvan tokiolaisessa alakoulussa heitä on tuhat. Silti kaikki toimii jämptisti ja tarkasti.

Samaistumispinnoista huolimatta koulunkäynti ei japanilaiskoulussa ole todellakaan rentoa ja leppoisaa. Oppilaita johdetaan sotilaallisen kurin vallassa. Vuoden ajan kuvatussa dokumenttielokuvassa ykkösluokkalaiset saadaan kouluvuoden aikana kuriin kaiken hoituessa sääntöjen mukaan. Siivoaminen, käveleminen, viittaaminen, jopa istuminen hoidetaan tismalleen yhteneväisen kaavan mukaan, jossa pienikin huolimattomuus voi johtaa sekasortoon.

Suomalaiseen koulujärjestelmään vertaaminen tapahtuu automaattisesti. Tämä onnistuu loistavasti elokuvan cinéma véritén toteutuksen myötä. Katsoja pääsee kurkistamaan animaatiomedian romantisoimaan koulumaailmaan, ja näyttää sen hyvät ja huonot puolet. Selväksi tulee, etteivät vain oppilaat ole jatkuvan säännöstelyn ja tarkkailun alla, vaan oman osansa saavat myös opettajat.

Kouluvuosi Japanissa on koruton, suora ja tunteikas. Se ei anna kiintyä yhteenkään oppilaaseen tai opettajaan, kun fokuksessa on ryhmä yksilöiden sijaan. Se antaa kuvan japanilaisesta yhteiskunnasta yhtä vahvana kuin sen heikoin lenkki. Ensin mietitään opettajien koulutuksessa, miten heikointa lenkkiä rankaisemalla ei välttämättä saada aikaan parhaita tuloksia, mutta siitä huolimatta epäonnistumisesta seuraa nolaaminen koko ryhmän edessä. Laskeutuminen osaksi isompaa ryhmää hyvine ja huonoine puolineen tulee lapsille selväksi heti koulutien alussa. Kenties tässä automatisoidun ryhmän osaksi muurautumisessa on syy Japanin yhteiskunnan kestävyyteen. Asioiden tullessa selkärangasta automatisoidusti saadaan jättimäinen yhteiskunta pyörimään tehokkaasti ilman häiriöitä.

Itse järjestelmän sijaan olisin toivonut syvempää katsausta siihen, mitä tehokas järjestelmä oppilaissa aiheuttaa. Nyt elokuva jää etäiseksi, kuin muurahaiskeon hetkittäiseksi tarkkailuksi muun elämän valuessa ohi. Kouluvuosi Japanissa sivuaa koronaa, iloa, surua, vuodenkiertoa, valmistumista uuteen sen ollessa edessä sekä ykkösillä että kutosilla. Mistään ei oikein saa otetta, ja suurin kiintymys elokuvassa tapahtuu pienen oppilaan surun ja häpeän edessä. Se on ohi kiitävässä hetkessä, jota olisi halunnut lisää.

Tästä huolimatta elokuvan parissa vietetty vajaa puolitoistatuntinen hurahtaa kuin siivillä. Aivot raksuttavat vertailun edessä, ja mieli jää pohtimaan nähtyä elokuvan jälkeen. Dokumenttielokuva ei ole yltiöpäinen mestariteos, mutta se on mukava piipahdus japanilaiseen yhteiskuntaan ja koulumaailmaan slice of life -toteutuksensa myötä.