Kello 5 iltapäivällä valkokangas

Afganistan vaikuttaa uutiskuvista katsellen maailman vihonviimeiseltä kolkalta, maalta, jolla ei juuri ole luonnonvaroja ja jonka luonto muutenkin on äärimmäisen karua kivierämaata. Täällä jos missään ihmiset olemassaolon taistelussaan joutuvat turvautumaan äärimielipiteisiin ja jyrkkiin asenteisiin. Näyttääkö se samalta myös nuoren iranilaisen naisohjaajan silmin? Siltä vaikuttaa Samira Makhmalbafin elokuvan Kello 5 iltapäivällä perusteella.

Samira Makhmalbaf on tunnetun iranilaisohjaajan Mohsen Makhmalbafin tytär, joka on tehnyt vahvasti oman elokuvafestivaalipainotteisen uransa, vaikka isä elokuvissa mukana onkin taustavoimana, kuten käsikirjoittajana. Kello 5 iltapäivällä on tyylillisesti vahva sekoitus neorealismia ja vaikkapa varjoteatterista ammentavaa persialaista perinnettä. Elokuvan näyttelijät ovat amatöörejä ja elokuva pyrkii dokumentaariselta vaikuttavaan läsnäoloon ilman etnisiä taide-elokuvia usein vaivaavaa itsetarkoituksellista pyrkimystä kuvamaalailuun.

Elokuvassa pääosassa on sen kertoma, pinnalta varsin yksinkertainen tarina isästä, joka tyttärensä ja kälynsä ja tämän vauvan kanssa etsii elinpaikkaa sisällissodan raunioittamassa maassa. Noqreh (Agheleh Rezaie) opiskelee tyttökoulussa salaa talibaneja yhä kannattavalta isältään (Abdolgani Yousefrazi). Hänen veljensä on kadonnut jonnekin sodan syövereihin. Pakistanin pakolaisuudesta palannut, runoilijaksi itseään kutsuva nuori mies (Razi Mohebi) liehittelee Noqrehia ottamalla vakavasti tämän koulutehtävästä alkaneet haaveet Afganistanin presidentiksi pyrkimisestä.

Kello 5 iltapäivällä perusristiriita on nykyaikaistumisen ja äärimmäisen perinteeseen turvautumisen välinen. Naisen kannalta ero näkyy konkreettisesti siinä, että edellinen sallii paljaan ihon näkymisen kasvoilla ja nilkoissa korkokenkiä käytettäessä, jälkimmäisen mielestä nainen ei saa edes puhua omalla äänellään miehille. Tapahtumat sijoittuvat raunioituneeseen Kabuliin, mutta viitteet maan historiaan ovat silti epäsuorat. Katkos edelliseen maan nykyaikaistamisyritykseen neuvostovallan aikana on vahva. Sen sijaan sisällissotien yleinen kokemus tulee ilmi runoilijan toistelemista Lorcan säkeistä.

Vanhan miehen ja naisten suhdetta elokuva ei kuitenkaan esitä yksioikoisen puolueellisesti, vaan pyrkii ymmärtämään myös vanhusta, joka ei uudessa tilanteessa löydä paikkaa ja jonka ainoa ymmärtäjä on hevonen. Elokuvan realismi muuttuu symboliseksi muutamassa kohtauksessa. Rukoilupaikkaa kariutuneita nykyaikaistumishaaveita edustavasta lentokoneenhylystä etsivä isä joutuu hylkyä keinuttavien ja siihen hunnuttomien naisten kuvia liimaavien pikkupoikien häätämäksi.

Nykyaikaistumisyritys tapahtuu nyt läntisin ehdoin ja maan tilanteesta tietämättömien rauhanturvaajien voimin. Ohjaaja käyttää näitä pyrkimyksiä kuvaamaan kuvauspaikalle vahingossa osunutta ranskalaissotilasta, jolta Noqreh yrittää udella, miksi ranskalaiset äänestivät presidentiksi juuri Chiracin. Sotilas ei tiedä eikä sotilaan kuulu sekaantua politiikkaan. "Nämä ihmiset tulevat aseineen maahan tuomaan demokratiaa, ja kun heitä pyytää kuvailemaan mitä demokratia on, he eivät tiedä", ohjaaja luonnehtii haastattelussa kohtauksen merkitystä.

Elokuvan muusta tyylistä poikkeavat selvästi kohtaukset, jossa Noqreh etsii vettä Kabulissa autioituneessa rakennuksessa. Jostain kuuluu lorinaa, mutta vettä ei löydy. Noqreh stalkeroi eteenpäin ja kopistelee lattiaa korkokengillään. Tarkoitus on ilmeisesti valottaa naisen sisäistä maailmaa, mutta tulos jää hämäräksi niin kuin koko elokuvan sanottava muutenkin. Turhan ilottomalta ohjaajan näkemys joka tapauksessa tuntuu. Kiinnostavan kurkistuksen muotoaan etsivään maahan filmi silti tarjoaa.