Hopeanuoli-musikaali osa 1: Ystävyyden siteet valkokangas

Harvoinpa tällaista meille päin eksyy. Hopeanuoli-musikaali osa 1: ystävyyden siteet on taltiointi Tokiossa vuonna 2019 esitetystä lavamusikaalista, joka pohjautuu 1980-luvulla ilmestyneeseen sarjakuvaan. Mangojen ja animeiden musikaalisovituksia on toki Japanissa nähty useita, mutta Suomeen ne eivät ole kuunaan päätyneet.

Hopeanuolen asema kotimaassamme on kuitenkin aina ollut erityislaatuinen. Mangasta tehty animesarja levisi 1980-luvun lopun Suomessa surkeasti jälkiäänitettyinä ja reippaasti sensuroituina videokasetteina. Sarjasta muodostui monille aikakauden lapsille sukupolvikokemus, jonka jättämä jälki elää vielä tänäkin päivänä. Suomessa toimii edelleen aktiivinen ja innokas Hopeanuoli-fanikerho.

Musikaaliversio noudattelee pääpiirteittäin alkuperäistä tarinaa. Nuori karhukoira Hopeanuoli liittyy yhteen vuorilla asuvan koiralauman kanssa, aikomuksenaan tappaa vaarallinen jättiläiskarhu Akakabuto. Yhdessä joukkio lähtee kiertämään Pohjois-Japanin vuoristoseutuja tarkoituksenaan värvätä alueen koirat riveihinsä ja nousta yhdessä karhuarmeijaa vastaan.

Keskiössä ovat koirat, heidän sotansa jättiläiskarhuja vastaan sekä klaanien väliset ja sisäiset kiistat. Alkuperäisteoksessa mukana olleet ihmishahmot on jätetty pois, lukuun ottamatta Hopeanuolen alkuperäistä kouluttajaa Gohee Takedaa. Hahmogallerian yksinkertaistaminen auttaa kokonaisuutta pysymään koherenttina, mutta ei silti peitä teoksen valtavia sovituksellisia ongelmia.

Hopeanuoli noudattaa teini-ikäisille pojille suunnatun shōnen-sarjan tyypillistä rakennetta. Se on nuoren yksilön kasvutarina, joka rakentuu yhteenottojen, taisteluiden ja fyysisten koettelemusten varaan. Pohjateksti perustelee paikkansa piirrosmuodossa, mutta lavalla ilmaisun rajat nousevat nopeasti vastaan.

Musikaaliversio on sekavaa akrobatiasirkusta, jossa näyttelijät saavat epäkiitollisen työn hyppiä, pyöriä ja törmäillä toisiinsa taistelukohtauksia imitoiden. Karva-asuihin puetut ylienergiset esiintyjät riehuvat naamat punaisena ja repliikkinsä raivolla huutaen. Lopputulos näyttää siltä kuin Andrew Lloyd Webberin Cats olisi kiskonut paketillisen steroideja.

Episodimainen rakenne ei palvele pitkän teatteriesityksen mittaa, joka on kahden tunnin kestossaan auttamattoman toisteinen. Vaikea kuvitella, etteikö dramaturgisesti ontuvaan teokseen alkaisi vannoutuneinkin Hopeanuolen ystävä nopeasti kyllästymään. Koreografiselle meuhkaamiselle alisteiset musiikkinumerot ovat täynnä unohdettavaa kevytrockia, jos animesarjan tunnuskappaletta ei lasketa mukaan.

Hopeanuoli-musikaali huutaa pohjatekstin aggressiivisempaa muokkaamista ja rohkeampaa irtautumista alkuperäissarjan muodosta. Vuoden 2015 Death Note -musikaali osoitti, että mangapohjaiset teatterisovitukset voivat toimia muutenkin kuin vain faneille suunnattuna kuriositeettituotteena. Hopeanuolen kohdalla tämä yritys on kuitenkin jäänyt lähtöuomiinsa.

Vaikka lopputulos on uuvuttava, turhauttava ja monella tapaa rasittava, niin työryhmän omistautumista on pakko ihailla. Usko omaan tekemiseen on vahva ja näyttelijät antavat kaikkensa musikaalille niin fyysisesti kuin henkisesti. Ikävä kyllä auttamattoman heikon kokonaisuuden keskellä sen tarjoama lohtu on kovin laiha.