Elämä on juhla valkokangas

Joukko ihmisiä kerääntyy yhteen joulun, juhannuksen tai jonkin muun syyn takia. Yhdessäolon myötä alkaa keriytyä auki kaikenlaista. Tämän kaavan toistavista elokuvista tuskin kukaan jaksaa pitää enää edes lukua. Helmiä on harvassa ja jonninjoutavia tungeksii ovista ja ikkunoista. Elämä on juhla lukeutuu jälkimmäisiin.

Ulla Heikkilän käsikirjoittama ja ohjaama elokuva tosin poikkeaa peruskaavasta siinä, että tapahtumat sijoittuvat useammalle päivälle juhannuksen aikaan. Lopputulos olisi saattanut olla ryhdikkäämpi yhteen iltaan rajattuna, sillä sen verran keskikesän päiviin mahtuu rönsyjä.

Elokuvan pääpari ovat Pirjo Longan ja Jani Volasen esittämät Hannele ja Otso. He asustavat Otson äidin luona Nauvossa. Otson ravintola on mennyt nurin ja mies makaa masentuneena sohvalla. Hannele pitää perhettä tolpillaan työskentelemällä paikallisessa hotellissa. Hannele haluaa juhannuksen alla pitää illanistujaiset heitä tukeneille ihmisille.

Isosta poppoosta ei ole kysymys, mutta fokus lipeää silti Hannelesta ja Otsosta muihin. Tarina laukkaa useammalle polulle, kun pitää setviä hotellia pyörittävän pariskunnan elämää sekä naapurin laiturissa purjeveneessä asustelevan entisen laulajatähden edesottamuksia. Nuortenkin elämään täytyy kurkistaa Hannelen ja Otson tyttären Selman ja naapuriin juhannuksen viettoon saapuvan Artun kautta.

Jokaisessa ihmisessä on jotakin, mutta kovin kiinnostavaksi kukaan heistä ei muodostu, sillä hahmoihin ei malteta syventyä. Sisällöllisesti merkitykselliset kohtaukset jäävät yhden käden sormilla laskettaviksi, sillä suurin osa elokuvasta haahuillaan stereotyyppisten hahmojen perässä joutavuuksia pyöritellen tai tilaa annetaan kokonaisuudesta irralleen jääville sivujuonteille, kuten pihaan ilmestyvälle sudelle.

Tällainen sekametelisoppa on suomalaisen elokuvan tyypillinen resepti. Sekaan kaadetaan kaikki, mitä käsikirjoittaessa on mieleen juolahtanut eikä malteta keskittyä loihtimaan muutamasta yksinkertaisesta aineksesta jotain aidosti sykähdyttävää. Elämä on juhla -elokuvassakin ainoa sykähdyttävä hetki on muutoin täysin sivuun jäävän Otson äidin (Ulla Tapaninen) videopuhelu ikätoverinsa kanssa. Puhelussa vanhat miettivät, miten elämä on ollut sen odottamista, että ”milloin se elämä oikein alkaa”.

Tällaisen asetelman pohtiminen Hannelen ja Otson osalta olisi ollut keski-ikäisen avioparin elämän ydintä, mutta tästä saadaan kiinni vain muutamassa ohikiitävässä kohtauksessa. Tämä on sääli, sillä Hannelen ja Otson tilanteeseen kiteytyy muutamia hyvinkin olennaisia huomioita yhteiselosta, mutta vailla minkäänlaista syventymistä niihin.

Hannele ja Otso ovat elokuvassa lopulta yhtä merkityksettömiä kuin tarinan tapahtumapaikaksi valittu Nauvo. Viime vuosina saaristo on muutamissa elokuvissa (Odotus, Myrskyluodon Maija, Kesäkirja) onnistuttu tuomaan merkitykselliseksi osaksi tarinaa, mutta Elämä on juhla -elokuvassa saaristo on yhtä kuin Nauvon kesäisin turistirysäksi muuttuva keskusta. Toisaalta tämä kertoo elokuvan ulkokohtaisuudesta, kun meren ja saaristolaisen elämäntavan tavoittelun sijaan mennään golfaamaan.

Elokuva olisi yhtä hyvin voitu sijoittaa vaikkapa Euraan tai Joroisille. Itse asiassa jollain muuttotappiopaikkakunnalla tarinaan olisi saatu nyt uppeluksiin jäävää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Asetelma, jossa yritys menee nurin eikä velaksi ostetusta omakotitalosta pääse millään järkevällä hinnalla eroon, jotta voisi muuttaa työn perässä toisaalle, olisi pedannut sitä ahdistusta, masennusta ja ongelmia, joita Otsolla ja Hannelella olevinaan on.

Otson ja Hannelen pitäytyminen Nauvossa näyttäytyy elokuvassa huonosti perustellulta, suorastaan hatusta vedetyltä, sillä heillä ei ole varsinaisesti mitään sidettä saaristoon. He ovat muualta tulleita, eikä mikään sido heitä Nauvoon. Tytärkin haluaisi pois, mutta perheellä ei ole olevinaan varaa muuttaa enää takaisin Helsinkiin. Niin Helsinkiin. Kokille ja hotellityöntekijälle löytyisi todennäköisesti töitä viereisestä Turusta, jonka lähiössä asumiskustannuksetkin jäisivät paljon pienemmiksi kuin Helsingissä.

Elokuvasta kertoo paljon tällaisiin lillukanvarsiin takertuminen. Jos elokuva olisi keskittynyt pääpariinsa ja syventynyt sitä kautta avautuviin teemoihinsa, tarinan ulkokohtaiset epäjohdonmukaisuudet olisivat menettäneet merkityksensä.

Nyt epämääräinen haahuilu eri hahmojen perässä tuottaa dramaturgisesti Heikkilän esikoista Edeniä (2020) huomattavasti löysemmän kokonaisuuden, joka aiheuttaa enemmän haukottelua kuin unilääkkeen virkaa toimittavat keskinkertaiset televisiosarjat.