Eddington valkokangas

Ari Aster on luonut itselleen maineen ahdistavilla elokuvillaan. Kauhuelokuvista surrealistisempaan draamakomediaan siirtyneen ohjaaja-käsikirjoittajan neljäs pitkä elokuva, Eddington, on muistutus korona-aikojen autioista kaupungeista. Se jatkaa monimutkaisten perheiden ja kulttimaisiin mittakaavoihin kasvavien yhteisöjen kuvauksia piinaavan ilmapiirin pyörteissä. Eddington on etääntynyt Hereditaryn (2018) ja Midsommarin (2019) suoremmasta kauhusta, mutta ei liiku ihan Beau Is Afraidin (2023) kaltaisen absurdin komedian tasolla.

Eddingtonin kaupungin tiet ovat hiljentyneet pandemian seurauksena. Paikallista asunnotonta miestä lukuun ottamatta ulkona käydään vain, kun siihen on pakottava tarve ja silloinkin turvavälit huomioiden. Kaupungin seriffi (Joaquin Phoenix) menettää hermonsa pitkittyneisiin koronarajoituksiin ja päättää kapinoida astumalla vastaehdokkaaksi kaupungin suositulle pormestarille (Pedro Pascal). Kun sosiaalisen median videot ehdokkaista alkavat levitä, vaalikampanja lähtee käsistä kuin lumipallo, joka kahmii sisäänsä kaiken sen eteen tulevan.

Omimmillaan Eddington on painostavan ilmapiirin luomisessa. Aster pystyy viemään muutamalla kuvalla ja yksityiskohdalla katsojat takaisin pandemian aikoihin. Hiljaisuus, etäisyys ja pelko tuovat ahdistavan ilmapiirin elokuvalle. Aster ei käytä elokuvissaan perinteistä pelottelua, vaan antaa uhkaavan ilmapiirin kasvaa pikkuhiljaa ja luo näin kontrastin väkivaltaisille ryöpsähdyksille ja hiljaisen odotuksen välille.

Eddingtonissa tämä tiivis tunnelma kannattelee elokuvan alkupuolta. Alun vinksahtaneesta realismista siirrytään loppua kohden miltei tietokonepelimäiseen selviytymistaisteluun, eikä kaksi ja puolituntinen elokuva oikein jaksa kannatella ilmapiiriään loppuun asti.

Eddingtonin yhteisö on sirpaloitunut pieniin ryhmiin voimakkaine mielipiteineen. Kaupungista tulee painekattila, jonka räjähdysherkkyys väreilee ilmassa. Poliitikkojen, lainvalvojien ja aktivistien yhteenotoilta on mahdotonta välttyä ja samat taistelut jatkuvat perheissä ja työpaikoilla. Uutisvirran ja sosiaalisen median tuomioselailu ovat ottaneet vallan ja salaliittoteoriat leviävät keskusteluissa kuin virus, liki yhtä tappavalla voimalla.

Eddingtonin iva osuu tasapuolisesti kaikkiin intohimoisesti ajatusmaailmaansa toisille työntäviin hahmoihin poliittisesta taustasta huolimatta. Se pyrkii satiirisella otteellaan kommentoimaan sekä konservatiivien että liberaalien ajatusmaailman tekopyhyyttä ja tarttuu samalla sosiaalisen median pinnallisuuteen ja performatiiviseen aktivismiin. Terävän satiirin sijaan elokuva kuitenkin trivialisoi kaiken poliittisen toiminnan kateudeksi ja hahmojen liialliseksi kiinnostukseksi siihen, miltä heidän toimintansa näyttää etäältä. Satiiri jää hampaattomaksi ja päämäärättömäksi – ja koko elokuva ontoksi.

Upeissa Uuden-Meksikon jylhissä maisemmissa kuvattu Eddington on konkarikuvaaja Darius Khondjin varmaa käsialaa. Elokuvan tunnelmallinen maailma on tarkoin rakennettu ja täynnä upeita yksityiskohtia ja varmasti parhaimmillaan suurelta valkokankaalta. Eddingtonin ongelma onkin, että se on tungettu liian täyteen. Kuin pormestarivaalit myös elokuva on vetänyt puoleensa kaiken sen eteen tulevan: Bitcoin-intoilijat, alkuperäiskansojen varastetut maat ja pedofiilirinkejä vastustavat uuskristilliset kultit. Mihinkään aiheeseen ei pureuduta syvälle ja satiiri jää puolitiehen.