Dry Leaf

Valkokangas

Harvinaislaatuisessa georgialaiselokuvassa yhden miehen matka kuvataan kokonaan 3,2 megapikselin voimin.

Ainutlaatuinen kokemus vaativille katsojille

Viime vuosien yleisimpiä media-aiheisia sanoja on ollut slop. Suomeksi se tarkoittaa sohjoa tai mössöä, ja sillä viitataan monesti niin sanottuun mediassa esiintyvään, toistuvaan ja pursuavaan digitaaliseen tulvaan, jota tuotetaan etenkin tekoälyllä.

Mössöytymisen on mahdollistanut jatkuvasti keinotekoistunut ja teräväpiirteistynyt tuotantokulttuuri, jossa elokuvat ovat rakentuneet kokonaan tietokonegeneroiduille vihreäkangaslavasteille. Jokainen ruudulla nähtävä millisekunti on nyt turboahdettu täyteen yksityiskohtia, valoa ja ääntä.

Siksi onkin raikasta saada silmiensä eteen jotain, joka kääntää koko mössöytymistrendin ylösalaisin. Dry Leaf on georgialaisen elokuvantekijän Aleksandre Koberidzen kolmas pitkä elokuva ja toinen, jonka hän on kuvannut vanhalla kunnon Sony Ericsson W595 -taskupuhelimella.

Dry Leaf © BKS Cinema

Elokuva julkaistaan samaan aikaan espanjalaisen festivaalimenestyksen La bola negran ja megatrendiksi nousseen You Can See Everything -dokumenttielokuvan kanssa. Oletettavasti tällainen piskuinen kaukasialainen taide-elokuva tulee jäämään pimentoon.

Dry Leafin kuvanlaatu on erittäin sohjoista – mitä nyt kohta kaksikymmentä vuotta vanhalla, 3,2 megapikselin kapulalla saa kuvattua. Ironisesti se muistuttaa nykyajan generoitua kuvamössöä, mutta tehden sen media-arkeologisella kapustimella. Ylituotettuihin blockbustereihin verrattuna, se tuntuu ‘analogiselta’.

Jotakin rauhoittavaa ja optimistista tyylissä on. Kolmetuntisessa teoksessa seurataan perheenisä Iraklia, kun hän lähtee etsimään matkalle lähtenyttä tytärtään ympäri koko Georgian maaseudun. Matkalla pohditaan niin rapistuneita maaseudun yhteisöjä, ystävyyttä kuin jalkapallon ja matkustamisen tärkeyttäkin.

Paperilla tarina muistuttaa matkaelokuvaa, mutta elokuva vaatii katsojalta paljon kanttia. Useat elokuvan hahmoista eivät näy kameralle ja henkilöt tuntuvat höpisevän täysin sattumanvaraisia tarinoita omista kotiseuduistaan, eikä isällä tunnu olevan kovin ahdistunut hätä tyttärensä löytämiseksi. Ainoastaan toistuvat elementit; jalkapallokentät, lemmikit sekä ohjaajan veljen, Giorgi Koberidzen, hypnoottinen ambientti säestys tuovat elokuvaan rakennetta.

Pikselöitynyt kuva, toistuvat otokset koirista ja äänet maantiellä kehräävästä pikkuautosta saavat elokuvan muistuttamaan enemmän mediataidetta kuin elokuvaa. Se onkin Dry Leafin vahvuus. Se pelaa kuvataiteen säännöillä, ammentaen elokuvataiteesta.

Dry Leaf © BKS Cinema

Jos katsoja osaa antautua elokuvalle oikealla tavalla, häntä odottaa terapeuttiselta ja meditatiiviselta tuntuva matka kohti informaatioähkyajan vastarintaa.

Dry Leaf on myös siitä harvinainen teos, ettei se pyri taikatemppuun. Sen katsominen vaatii katsojalta aitoa sitoutumista elokuvan kokemiseen, ei sen esittämän mysteerin selvittämiseen. Monelle katsojalle elokuva voi olla piinaava kokemus, mutta harjaantuneelle intoilijalle se voi olla pysäyttävä taiteellinen kokemus.

Jos katsoja uskaltaa sukeltaa elokuvan maailmaan, hän saa siitä paljon irti. Koberidze kuvaa Georgian vuoristoista ja metsäistä maisemaa taidemaalarin rakkaudella ja särkee teräväpiirtoisen median kuvatodellisuuden illuusion rakeiseksi kuvastoksi, joka kytkee katsojaan kaivamaan omia moniaistillisia kokemuksiaan metsäisien maisemien äänistä, puiden oksien yksityiskohdista ja ajan kulumisen rytmistä.

Dry Leafia on kovin vaikea pukea kriittisesti rakentavaksi kuvaelmaksi. Se on oikeasti elokuva, jonka voi vain kokea. Kerronnallisena teoksena se on elämänmakuinen ja lämminsydäminen sen kepeällä huulenheitolla ja lemmikkejä esiintuovalla kuvastolla.

Jos katsoja haluaa tulla viihtymään ja jännittymään teatteriin, tämä kannattaa jättää välistä. Mutta jos hän haluaa oikean kokemuksen matkaelokuvasta ja historiallisten mediavälineiden ansiokkaasta hyödyntämisestä digitaalisen median valta-aikana, Dry Leaf on hengellinen ja uskoa elokuvataiteen tulevaisuuteen luova teos. Ennen kaikkea, se tarjoilee harvinaisen, kolmen tunnin CGI-mössöstä vapaan kokeellisen elokuvan messun niille, jotka oudoista elokuvista välittävät.

****