You Can See Everything

Valkokangas

Sensaatioksi noussut megadokkari on kaiken hypen arvoinen mestariteos.

Voit nähdä minusta kaiken, vai voitko?

Dokumenttielokuvan nouseminen sensaatioksi on elokuvamaailmassa harvinaista herkkua. Nathan Fielderin ja Lance Oppenheimin You Can See Everything ei ole vain osoitus dokumenttielokuvien kasvavasta merkityksestä vaan eittämättä yksi vuoden tärkeimpiä elokuvatapauksia.

Elokuvan hype levisi ensimmäiseksi kulovalkean lailla TikTokissa, etenkin Yhdysvalloissa, jossa Fielder ja historiallisella petosoikeudenkäynnillään maailmankartalle noussut Elizabeth Holmes tunnetaan parhaiten.

Dokumentin nousu viraaliksi myös meillä on jännittävä ilmiö, sillä aiheensa perusteella elokuva vaikuttaa liian amerikkakeskeiseltä Suomeen. Täällä Fielderin tuntevat ne, jotka hänet tuntevat, ja Holmesin petossaaga on pitkältä moderni periamerikkalainen huipulta pohjalle -tarina, jolla ei luulisi olevan merkitystä Euroopassa. Elokuvasta nousi kuitenkin huomattava noste ja hypeä kiihdytti entisestään uutiset, ettei elokuva saisi ollenkaan teatterilevitystä.

Itse elokuvasta ei voi kovin suoremmin muuta sanoa kuin, että se on toden totta moderni mestariteos.

You Can See Everything © A24

Dokumentissa seurataan intiimillä tasolla, kun Fielder haastattelee Holmesia ja hänen puolisoaan Billy Evansia heidän kotonaan Etelä-Kaliforniassa. Holmesilla on elokuvassa enää 34 päivää aikaa ennen kuin hänen on astuttava vankeuteen yli 11 vuodeksi. Elokuva alkaa naisen lupauksella siitä, että Fielder ja katsoja saavat nyt tietää onko Holmes oikeasti vuosisadan huijari vai teknologiamaailman ja median syömä uhri.

Teknisesti dokumentti tulee vielä vuosikausien ajan erottumaan edukseen muista menestyneistä dokumenteista. Fielder ja Oppenheim ovat löytäneet keinon käyttää useita eri dokumenttielokuvan tyylejä kutkuttavasti yhteen, minkä tulisi jo herättää katsojassa ihailua.

Kuvaaja David Bolenin tyylikkäästi kuvaama kuvasto muistuttaa enemmän tiukkaa draamaelokuvaa. Intensiiviset mutta huomaamattomat ja hitaat zoomaukset Holmesiin, Fielderiin ja Evansiin luovat jännittyneen kemian kolmikon välille. Otosten värimäärittely on miellyttävää katsottavaa ja värimaailmaa hyödynnetään realismivaikutelman sijaan luomaan katsojaa hienovaraisesti ohjaavaa tunnelmaa.

Mikä tekee dokumentista kerronnallisella tasolla niin mestarillisen, on sen kyky muuntaa oletettavasti lineaarisesti etenevä dokumentti mysteerimäiseksi tutkielmaksi siitä, kuka valehtelee, milloin ja mistä syystä. Sisäinen jännite, jonka teos kykenee luomaan katsojalle ja jonka Holmes ja Evans kykenevät luomaan Fielderille elokuvan sisällä, on hämmästyttävän hyvin tehtyä kerrontaa, joka pitää otteessaan.

Katsojaa yllätetään moneen kertaan ja hänen ennakko-oletuksillaan dokumentin suunnasta ja henkilöiden aidosta luonteesta pelataan taikurimaisin ottein. Itsetietoisin ottein dokumentti hyödyntää Fielderin esiintymistä sekä dokumentin tekemisen kuvaamista taitavasti hyödykseen imaisten katsojan penkistä kolmikon mentaaliseen puijauspeliin mukaan. Vaikka lopulta Fielder ja Oppenheim ovat kasanneet ja luoneet elokuvan, katsojalle välittyy käsitys kuin Fielder ei itsekään tietäisi, mihin dokumentti olisi suuntamassa.

You Can See Everything © A24 / SF Film Finland

Kuvauksen ja kerronnan ohella elokuvan kolmas meriitti on se tapa olla dokumentti. Se ei syvenny keskivertodokumenteille tyypillisiin elämäkerrallisiin trivioihin tai Piilaakson teknologiabisnesmaailman koukkuihin ja draamoihin. Sen sijaan se antaa sen hahmoille aikaa ja tilaa puhua suunsa puhtaaksi – ja katsojalle taas työkalut pohtia Holmesin petostapauksen eettisiä näkökulmia ja pariskuntaa ihmisinä.

Toisin sanoen se tekee sen, mihin vain harva ja oikeasti ansioitunut dokumentti pystyy: se kykenee olemaan oikea elokuva, jossa hahmot muuttuvat ihmisiksi ja tilanteet aidoiksi, elämää muistuttaviksi kokemuksiksi. Yksi elokuvan keskeisistä teemoista, eli voimmeko ikinä päästä toisesta ihmisestä täysin selville, vaikka seuraisimme aivan ihon tuntumasta, on kerrottu niin harkitsevalla ja koskettavalla tavalla, että edes moni fiktiivinen draama ei ylety näin korkeaan taituruuteen.

You Can See Everything on loppuvuoden oikea elokuvatapaus. Se on hienosti tehty, aito elokuvataiteen ja dokumentaarisen kerronnan taidonnäyte sekä koko kolmen tunnin keston arvoinen. Monesti median välittämä hype ei paljastu todeksi. Tällä kertaa se on ihan täyttä totta.

*****