La bola negra
ValkokangasLa bola negra jättää katsojan melankolian ja inspiraation ristiriitaiseen hurmiotilaan.
Oodi taiteen välttämättömyydelle ja kulttuuriperinnölle
Javier Calvon ja Javier Ambrossin, ketkä tunnetaan yhdessä myös nimikkeellä ’Los Javis’, ohjaama La bola negra seuraa kolmen homoseksuaalisen miehen käänteentekeviä elämänvaiheita vuosina 1932, 1937 ja 2017. Elokuva ottaa nimensä ja inspiraationsa yhden Espanjan historian merkittävimmän kirjoittajan Federico García Lorcan keskeneräiseksi jääneestä näytelmäkäsikirjoituksesta vuodelta 1936.
La bola negra puhuu pohjimmiltaan taiteen kuolemattomuudesta ja välttämättömyydestä. Elokuva käsittelee teemoja Espanjan historian, kulttuuriperinnön ja tavanomaisemman perhedraaman kautta. Näiden teemojen taustalla ovat kysymykset ihmisen olemassaolon perustavista lähtökohdista kuten: mistä me tulemme, mitkä historialliset kerrokset ovat muokanneet meitä ja mitä meidän tulisi tehdä näiden lähtökohtien pohjalta? Vaikka elokuvan kunnianhimoinen rakenne uhkaa ajoittain hajota oman mahtipontisuutensa alle, Calvon ja Ambrossi onnistuvat sitomaan eri aikatasot yhteen tunteen tasolla. Lopputulos on yhtä aikaa henkilökohtainen ja historiallinen.

La bola negra esittää taiteen sekä eskapismin muotona että totuuden välittäjänä ja itseilmaisun keinona. Taide tarjoaa hahmoille hetkellisen suojan ympäröivän maailman välinpitämättömyydeltä, mutta samalla pakottaa heidät kohtaamaan itsensä. Esimerkiksi sisällissodassa taistelevat sotilaat pääsevät hetkeksi henkisesti pakoon sodan kauheuksia lumoutuessaan kabaree-esityksestä.
Sebastián on trumpetisti, jonka instrumentti toimii hänelle eräänlaisena lohduttavana kanssakulkijana raa’assa maailmassa, muistutuksena kodista sekä keinona purkaa patoutuneita tunteita. Carlos, jonka jäsenyys arvostettuun kerhoon evätään hänen homoseksuaalisuutensa vuoksi, pakenee epäonnistumista heittäytymällä flamencon vietäväksi teatraalisessa ja koreografioidussa tanssikohtauksessa. Vuoteen 2017 ajoittuvan tarinan Alberto löytää uudestaan ilon ja yhteyden maailmaan, kun hän palaa kirjoittamisen pariin muutaman epäonnisen vuoden jälkeen. Kolmen miehen ajallisesti erillisillä, mutta toisiaan peilaavilla elämillä on myös taiteen välittämä konkreettisen tason kytkös.
Rooleissa vakuuttavat sekä aloittelevat näyttelijätähdet että elokuvamaailman tutut kasvot, kuten Lola Dueñas, Glenn Close ja Pénelope Cruz. Muusikko Guitarricadelafuente onnistuu ensimmäisessä elokuvaroolissaan taidokkaasti kuvaamaan Sebastiánin epätoivoista mutta aikanaan tuomittua tarvetta tuntea, rakastaa ja koskettaa. Cruz valloittaa tähdelle epätavallisen pienessä, mutta mieleenpainuvassa roolissa kabaree-esiintyjänä. Closen rooli arvostettuna kirjallisuudentutkijana taas tuntuu hiukan irralliselta elementiltä teoksen kokonaisuuteen nähden. Hän toimii välineenä sitoa Alberton tarina Lorcan alkuperäiseen tekstiin, mutta kohtaukset Closen kanssa vaikuttavat pikemminkin kiusalliselta yritykseltä houkutella kansainvälistä, tai tarkemmin yhdysvaltalaista, yleisöä tunnetun veteraaninäyttelijän avulla. ”Oho, toi on toi näyttelijä!”, mumisee katsoja teatterissa yllättyneenä.

La bola negra on mahtipontinen, melodramaattinen ja kunnianhimoinen, mutta samaan aikaan intiimi. Käsivarakuvaus, 35 mm:n filmin tarjoama lämmin sävy ja tekstuuri sekä naturalistinen äänisuunnittelu tuovat miljöön katsojalle käsinkosketeltavaksi. Toisaalta teatterilavastus, fantasiamainen musiikki, unenomaiset kohtaukset ja runollinen kieli luovat elokuvaan satumaista tunnelmaa, mikä rikkoo immersiivistä vaikutusta, mutta nostaa elokuvan sanoman uudelle tasolle. Elokuva soljuu melankoliasta ja surusta kohti toivoa ja elämän iloa. Tämä jättää katsojan kompleksisten tunteiden äärelle, haikeuden ja inspiraation täyteisen taidekokemuksen hurmioon.
Jos koet elokuvan katsomisen jälkeen vieroitusoireita ja kaipaat paluuta tähän intensiiviseen liikutuksen tilaan, ehdotan tilapäiseen helpotukseen Guitarricadelafuenten elokuvaa varten säveltämän sydäntäsärkevän kappaleen La nieve kuuntelemista.



