Berliinin sankari

Valheet, joille olemme rakentaneet historiamme

Kevyet mullat Wolfgang Beckerille. 2000-luvun saksalaisen elokuvan tärkeimpiä nimiä menehtyi kesken uutuuselokuvansa, Berliinin sankarin, tekovaihetta. Becker muistetaan maailmalla etenkin hänen “ostalgiaa” (tarkoittaa DDR:n nostalgisointia) käsittelevästä Goodbye Lenin! -elokuvastaan.

Becker palaa viimeisessä työssään käsittelemään Itä-Saksaa, tosin nyt nykyaikaista Saksaa suorapuheisesti satirisoivalla otteella. Elokuvaa katsoessa ei voi olla näkemättä ohjaajan tyytymättömyyttä yhdistyneen Saksan yhteiskunnallista kulttuuria kohtaan. Arvostelun aseekseen Becker on valinnut farssin.

Berliinin sankarissa seurataan vaatimattoman elokuvakaupan pitäjän, Micha Hartungin (Charly Hübner), nousua ja lankeemusta modernissa Berliinissä, kun opportunistinen toimittaja Alexander Landmann (Leon Ullrich) kirjoittaa jymyksi nousevan, väritetyn jutun Hartungin vahinkoteosta Itä-Berliinissä.

Hartungista, joka on vahingossa päästänyt 1980-luvulla yli 100 itäberliiniläistä pakenemaan metrolla Länsi-Berliiniin, tehdään diktatuurinvastainen kansansankari. Farssi ottaa enemmän ja enemmän kierroksia, kun Hartung päättää olla oikaisematta Landmannin sepityksiä. Mies saa koko maan liittokansleria ja romanttista kumppania (Christiane Paul) myöten ihailijoikseen, mutta kustannuksena hänen täytyy elää Landmannin ja Itä-Saksaa demonisoivan median kehittämässä, menestyskeskeisyyden sokaisemassa ja aatteellisessa kuplassa.

Katsoja voi itse tehdä oman tulkintansa, haluaako elokuva toimia ensisijaisesti ostalgiasta inspiroituneena kritiikkinä modernia Saksaa kohtaan, vai onko se lopulta romanttinen kertomus kahden ihmisen kyvyttömyydestä korjata heille kalliiksi käyviä hyviä onnettomuuksia. Becker keskittyy kuvaamaan Hartungia farssille tyypillisenä pyhänä hölmönä, jota ohjaa aatteellisten motivaatioiden sijaan maalliset palkinnot, kuten rakkaus ja vauraus.

Charly Hübner onnistuu roolissaan ja tuo hahmoon aitoa inhimillisyyttä sekä rahvaanomaisuutta siinä missä monet muut hahmot ovat kankeita arkkityyppejä, kuten liittokanslerin erityisavustaja sekä entinen Stasi-virkailija.

Hübnerin roolisuoritus ei kuitenkaan kykene pelastamaan erittäin tyypillisellä ja kohtalonomaisella kiertoradalla kulkevaa juonta. Vaikka sekä hänen että Paulin romanssi on kerrottu onnistuneesti, ei Berliinin sankari ole romanttisena farssina kovin kummoinen. Sen romantiikasta puuttuu aito vietti, sillä se toimii vain yksinkertaisena juonielementtinä.

Aatteellisen kritiikin roolin ottaa toisinajattelija Wischnewskyn (Thorsten Merten) johdattama sivujuoni, jossa uuden yhdistyneen Saksan pakonomainen idänvastaisuus ja länsimielisen narratiivin suojeleminen esitetään rinnastuksena Itä-Saksan tukahdutetulle ilmapiirille. Sivujuoni on Berliinin sankaria parhaimmillaan, sillä kovakätisyydestä ja yksioikoisuudesta huolimatta se esittää Itä-Saksan perinnön monimutkaisena ja henkilökohtaisena historiana, jonka rankkuus antaa tervettä perspektiiviä länsisaksalaiseen voittajan ylpeyteen.

Ihmiskeskeisenä draamana Berliinin sankari on kovin ruuditon ja ennalta-arvattava suoritus yhteisön asettamien todellisuuksien hyväksymisestä. Kyse ei ole epäonnistumisesta, vaan liian turvallisesti tehdystä draamasta. Länsisaksalaisen mielenmaiseman kritiikkinä se sen sijaan toimii kohtalaisesti, etenkin jos katsoja voi antaa anteeksi farssilajityypin tuomat stereotyyppiset hahmot sekä mutkat suoristavat liittotasavallan DDR-vertaukset.