Albert Nobbs valkokangas

Irlantilainen kirjailija George Moore (1852–1933) kirjoitti pienoisromaanin The Singular Life Of Albert Nobbs. 1800-luvun loppupuolelle sijoittuneessa tarinassa keski-ikäinen ravintolahotellin hovimestari Albert Nobbs on todellisuudessa nainen.

Nuorena orvoksi jäänyt ja kaltoin kohdeltu Nobbs on esittänyt olevansa mies koko aikuisikänsä ajan. Täten Nobbs on voinut päästä elämässä eteenpäin aikakautena, jolloin yksinäisillä naisilla ei ollut mahdollisuuksia luoda itsenäisiä työuria. Työorientoitunut Nobbs haaveilee voivansa perustaa säästöillään oman puodin. Ennen pitkää haaveisiin sisältyy myös toive muustakin kuin vain työstä, ja tässä haaveessa piilee Nobbsin tragedian ydin.

Näyttelijätär Glenn Close esitti Nobbsia jo vuonna 1982 teatterissa, ja haaveili tarinan toteuttamisesta valkokankaalla vuosikymmeniä. Vihdoin ja viimein Closen osin tuottama ja käsikirjoittama teos sai lopullisen muotonsa elokuvana. Hidastempoinen ja vähäeleisesti toteutettu elokuva ei ole ollut teattereissa varsinainen yleisömenestys, mutta sekä pääosaa esittävä Close että naissivuosaa esittänyt Janet McTeer saivat rooleistaan Oscar-ehdokkuuden tämän vuoden gaalaan.

Oscareita ei tullut, mutta kumpikin ehdokkuus oli paikallaan. Henkilödraama elää tai kuolee näyttelijäsuoritustensa avulla. Vaikka elokuvan rakenne onkin paikoin hieman turhan teatterinomainen, niin Close tulkitsee tunteensa, sukupuolisen identiteettinsä ja seksuaaliset tunteensa padonnutta hovimestaria erinomaisesti ja antaumuksella. Viime vuosina Close on tehnyt lähinnä ääninäyttelyrooleja ja pikku sivuosia pikku elokuvissa, mutta Albert Nobbs on 65-vuotiaalta Closelta vahva paluu merkittäviin rooleihin.

Tarinan keskiössä olevat Morrisonin hotellin työntekijät muodostavat oman sisäisen yhteisönsä, ja elokuva peilaa kiinnostavasti myös työntekijöiden keskinäisiä asetelmia ja aikalaisilmapiiriä. Hierarkia on tiukka, samoin miesten ja naisten väliset suhteet. Myös hotellin kanta-asiakkaat noudattavat tiukkaa etikettiä, mutta mitä rikkaampi asiakas, sitä enemmän vapauksia ja etuoikeuksia. Jonathan Rhys Meyers piipahtaa pikkuroolissa varakreivinä, joka tulee puolisonsa ja ystäväpariskunnan kanssa usein hotelliin juhlimaan. Kulissien takana arvon aateliset vaihtavat keskenään puolisoita, nimittäin saman sukupuolen puolisoita.

Nobbs tapaa taidemaalari Hubert Pagen (Janet McTeer), joka myös osoittautuu miestä esittäväksi naiseksi. Page on miehenä onnistunut jopa avioitumaan. McTeerin neuvot ja elämäntapa kiehtovat Nobbsia, varsinkin ajatus omasta elämänkumppanista, tupakkakaupasta ja perinteisestä perheidyllistä. Tämä romanttinen mutta aseksuaalisen oloinen haave saa hänet liehittelemään muodollisesti piikatyttö Heleniä (Mia Wasikowska). Helenillä on kuitenkin samaan aikaan käynnissä avoimen seksuaalinen suhde jätkäpoika Joen (hyvin roolinsa tulkitseva Aaron Johnson) kanssa.

Albert Nobbsissa ei ole ensisijaisesti kyse naisista esittämässä miehiä eikä sukupuolisten tai seksuaalisten roolien muodostumisesta eri yhteiskuntamalleissa. Ennen kaikkea kyse on ihmisistä ja ihmisten vetämistä erilaisista rooleista, joiden taakse ihmiset kätkeytyvät ja monesti myös unohtuvat.

Monella on työminä, jonka rooliin asettautuminen ja nahkoihin sonnustautuminen ei henkisesti eroa hovimestari Nobbsin toimintaprosesseista, vaikka fyysistä sukupuolta ei tietysti tarvitsekaan piilottaa. Yhteiskunnan roolileikkien ja vaatimusten taustalla ovat kuitenkin monesti toisenlaiset tarpeet, halut ja käyttäytymismallit, joiden esiintuominen väärässä paikassa väärään aikaan voi johtaa julkisten aspektien romahtamiseen tai radikaaliin muuttumiseen. Monet meistä ovat sidottuja tiettyihin odotuksiin ja jotkut meistä ovat oman itsensä vankeja. Tämän näkökulman elokuva nostaa hyvin esille alleviivaamatta asiaa.

Roolien ja stereotypioiden vankeja ovat ironisesti myös elokuvat, jotka käsittelevät rooleja ja stereotypioita. Mikäli nainen teeskentelee tai haluaa olla mies, niin kyseessä on lähes aina draama ja yhtä usein tragedia, ja palkintoehdokkuudet ovat lähes taattuja. Mikäli mies esittää naista, kyseessä on lähes aina komediaa tai jopa kauhua.

Toisessa vaakakupissa ovat Albert Nobbsin ja Barbra Streisandin Yentlin ohella transteemaiset Boys Don't Cry ja Transamerica, toisessa vaakakupissa ovat muun muassa Mrs. Doubtfire, Tootsie – Lyömätön lyyli, Hamekyttä sekä White Chicks – agentit minimekoissa. Ja Psyko. Miksi näin on, niin siihen ei Albert Nobbs tarjoa vastausta, mutta sen teemat herättävät yhtä kaikki ajatuksia.