Aatsinki: The Story of Arctic Cowboys valkokangas

Aarne ja Lasse Aatsinki ovat lappilaisia poromiehiä, joista yhdysvaltalainen dokumentaristi Jessica Oreck teki elokuvan Aatsinki: The Story of Arctic Cowboys. Ohjaaja etsi nykypäivän vastinetta cowboy-elämälle ja löysi sen Suomen Lapista. Kieltämättä poromiesten ja karjapaimenten elämänmenossa on paljon samaa. Molemmissa ammateissa eläimiä ajetaan, kootaan, erotellaan, nyljetään ja kahvitauot vietetään nuotion loimussa.

Idea on valloittava. Kaira on preeriaakin karumpi ja siellä selvitään töitä tekemällä, ei puhumalla. Pohjoisen eksotiikasta on ammennettavissa romantisoitua realismia, kun poromiesten arkeen pureudutaan työn kuvauksen kautta.

Lopputulos on yllättäen lattea. Puolitoistatuntinen täyttyy poronajosta, poronerotuksesta, turistien kyydittämisestä ja avotulella keitetystä kahvista. Narratiivia ei juuri ole. Kuvat ovat toteavia, puhetta vähän, musiikkia ei ollenkaan. Koruttomuus sopii kairan kuvaukseen, mutta tarinan ja jännitteen puuttuessa dokumentti muistuttaa enemmän raakamateriaalia kuin valmista elokuvaa.

Elokuvan nimen lupaama tarina arktisista cowboysta jää kertomatta. Aatsingin veljekset puuhaavat paljon porojen ja turistien kanssa sekä juovat kuksatolkulla kahvia, mutta mitä he miettivät, mitä he tuntevat, miten he katsovat maailmaa – kaikki tämä jää mysteeriksi.

Vasta pitkälti puolivälin jälkeen dokumentissa kurkistetaan edes hetkiseksi poromiesten arkeen ja elämään työn ulkopuolella. Muutama lyhyt kohtaus ei kuitenkaan riitä rakentamaan hahmoista ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Inhimillinen näkökulma on unohtunut jonnekin. Satunnaiset lähikuvat veljesten kasvoista eivät riitä syventämään heitä ihmisinä, varsinkin kun katsojan positiossa ei ole välillä täysin varma kumpi samannäköisistä veljeksistä on kulloinkin kuvassa.

Veljesten jääminen pelkkien toteavien kuvien varaan on sääli, sillä karismaa ja kiehtovuutta heissä on. Mikäli Oreck olisi käsitellyt poromiesveljeksiä samaan tapaan kuin Susanna Helke ja Virpi Suutari päähenkilöitään Joutilaissa (2001), olisi Aatsinkista saattanut kasvaa merkittävä dokumentti rajaseudun nykyihmisistä elinkeinoineen.

Dokumenttielokuva ei ole vain asioiden ja tapahtumien dokumentointia. Elokuva on kertova taidemuoto ja kerronta edellyttää tarinaa. Tarinalle ja sen jännitteille samaistuttavat henkilöt ovat välttämättömiä. Dokumentin tekijän tärkein taito ei ole dokumentoiminen vaan dokumentin kohteena olevien henkilöiden avaaminen niin kuvallisen kuin verbaalisen narratiivin kautta. Tällöin henkilöiden tarinasta tulee kiinnostava. Tätä ulottuvuutta Oreck ei dokumenttiinsa ole löytänyt.

Tarinallisen ulottuvuuden puutteessa Aatsinki nojaa koruttoman kauniisiin maisemiin ja poromiesveljesten hiljaiseen karismaan. Puolitoistatuntisen dokumentin kannatteluun karismaattisetkaan hartiat eivät vain valitettavasti riitä.