A Prayer Before Dawn valkokangas

Ranskalaisohjaaja Jean-Stéphane Sauvaire nousi kansainvälisesti pinnalle kymmenen vuoden takaisella Johnny Mad Dogilla. Tuntemattomien näyttelijöiden tähdittämä elokuva Afrikan lapsisotilaista keräsi kiitosta suoran rehellisestä kuvauksestaan. Samalla rankan realismin linjalla jatkaa myös ohjaajan uusin kokopitkä A Prayer Before Dawn.

Tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoo nuoresta Billy Mooresta (Joe Cole), joka viettää aikaa Thaimaassa huumeiden ja nyrkkeilyotteluiden parissa. Kun paikalliset poliisit saavat miehen kiinni, hän päätyy maan pahamaineiseen vankilaan taparikollisten ja jengiläisten sekaan. Selviytyminen ulkopuolisena on hiuskarvan varassa, mutta pian Billy löytää mahdollisuuden ulospääsyyn vankiloiden välillä järjestettävästä thainyrkkeilyottelusta.

Kuten Sauvairen aiempi pitkäohjaustyö myös A Prayer Before Dawn ottaa brutaalin, toteavan ja viileästi tarkastelevan lähtökohdan aiheeseensa. Elokuva tavoittaa ankaran todenmukaisuuden tuntua, joka monissa vankilaelämän raakuutta hekumoivissa teoksissa jää saavuttamatta. Tapahtumat ovat julmia, koetut hetket raastavia ja kuvat koruttomia, mutta missään vaiheessa rankkuudesta ei muodostu itseriittoista prameilua. Tässä suhteessa teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Steve McQueenin Hungerissa.

Vankilakuvauksen lisäksi keskiössä on Billyn henkilötarina. Muurien sisäpuolelle astuessaan mies on ulkopuolinen, kantaen taakkanaan heroiiniriippuvuutta ja patoutunutta aggressiota, jota hän purkaa äkillisin raivokohtauksin. Itsetuhoinen käyttäytyminen vie nuorukaisen askel askeleelta kohti vääjäämätöntä päätepistettä, jossa osansa hoitaa myös vankilan horjumaton nokkimisjärjestys. Irtautuminen on mahdollista vain ottelemalla, vaikka sitten oma henki panoksena.

Kyseessä on lihallinen ja sielullinen puhdistumiskertomus, jolle elokuvan anteeksipyytelemätön kuvaus antaa ulkoisesti tehokkaat raamit. Kylmässä toteavuudessaan kokonaisuus kuitenkin samalla estää katsojaa pääsemästä päähenkilön lähelle. Sauvaire ei avaa Billyn taustoja, ja henkilötarinan sijaan hän on kiinnostuneempi tarkastelemaan hetkiä, jotka tapahtuvat tässä ja nyt. Ilman Joe Colen fyysisesti ja henkisesti voimakasta tulkintaa kosketuspinta päähenkilöön jäisi ohueksi. Näyttelijän panosta kokonaisuuteen on hankala olla liiaksi korostamatta.

Ohjaajan Sauvaire onkin vahvimmillaan kuvien tasolla. Elokuva tavoittaa kiehtovaa harmoniaa veren ja hien kyllästämästä vankilaympäristöstä, jossa rujon väkivaltaiset hetket saavat vastapainoa seesteisen rauhallisista otoksista vankien nukkuessa rinta rinnan patjariveillään. Samaa kuvakerrontaa voi paikantaa Johnny Mad Dogin alkukohtauksesta, jossa lapsisotilaiden maaninen väkivalta pienen kylän sisällä leikataan ristiin häämekkoa hennosti ylleen sovittelevan pikkupojan kanssa.

Tunnelman ja pinnan tasolla A Prayer Before Dawn on onnistunut. Elokuvan toteava tyyli kuitenkin valitsee puolensa. Henkilökertomuksena lopputulos ei ole järin eheästi hahmotettu, mutta yhtäältä sen ambivalenttius jättää tulkinnoille tilaa hengittää. Päänäyttelijän tehokkaan roolisuorituksen kautta kokonaisuus löytää tarinan sisällä lepäävän inhimillisen tason, joka viime kädessä on myös teoksen suurin arvo.